KOKKOLA

Niko – Lentäjän poika. Ohjaus Kari Juusonen ja Mikael Hegner. Käsikirjoitus Hannu Tuomainen. Äänirooleissa Olli Jantunen, Hannu-Pekka Björkman, Minttu Mustakallio, Elina Knihtilä, Vuokko Hovatta, Tommi Korpela. 83 min. K7. Tuotanto Anima Vitae ja Cinemaker 2008. Bio Rex 1.

Poropoika Niko kasvaa Pohjoisen rauhaisissa metsissä leikkien parhaiden ystäviensä, liito-orava Juliuksen ja porotyttö Saagan, kanssa. Nikon äiti on kertonut tarinoita isästä, joka kuuluu Joulupukin rekeä vetäviin isojen porojen lentojoukkoihin. Siksi Nikokin tahtoo oppia lentämään.

Elämässähän lentäminen on uskon asia, joten kyvyistään vakuuttunut Niko ottaa suunnan Korvatunturille isäänsä tapaamaan. Matkalla vaarana on Mustan Suden johtama petolauma. Niko saa tietää susien kavalasta suunnitelmasta pistää poskeensa Joulupukki lentävine poroineen. Joulu on pelastettava! Mustan Suden näkökulmasta Niko on nyt pikkuinen poro, joka tietää liikaa. Ehtivätkö Niko, Julius ja oppaana toimiva Wilma-lumikko varoittamaan Korvatunturia uhasta?

Suomalais-saksalais-irlantilais-tanskalainen Niko – Lentäjän poika on aivan upea piirretty filmi. En muista koskaan nähneeni näin onnistunutta suomalais-saksalais-irlantilais-tanskalaista animaatiota! Kansainväliset yhteistyöelokuvat ovat usein taiteellisesti haaleita kompromisseja, joiden lopputulos ei miellytä juuri ketään. Mutta Niko todistaa muuta, hauskasti ja perinteisen jouluelokuvan tyyliin. Lentäjän pojan tekninen taso on alansa huippua ja kun kertomuskin vetää, voi filmille povata laajaakin menestystä.

Tätä piirrettyä seuratessa ei tarvitse muistella, että se on alun perin suomalainen idea ja projekti, jolle pitäisi antaa säälipisteitä kotimaisuudesta. Disneyn ja Pixarin huikean Wall-E:n jälkeen voi häpeilemättä katsoa valloittavan Lentäjän pojan – joka on maksanut 22 kertaa vähemmän kuin Amerikan serkku. Pienen jäterobotin rinnalla pikku poropojan budjetti on ”vain” 6 miljoonaa euroa.

Vertailukelpoinen maailmanluokan tekninen taso ja yhteistuotantotausta herättävät tietysti kysymyksen, miten suomalainen Lentäjän poika sitten on. Onko persoonallinen elokuvanteko mahdollista näissä puitteissa?

Vaikka elokuva ei tavoita Wall-E:n filosofista tasoa ja hienosyisintä ilmaisua, on Lentäjän poika kerrottu lennokkaasti ja sen eläinhahmot viehättävät. Jäinen seikkailu ja piirroskomiikka tuovat mieleen Ice Agen, luolastaan hallitseva Musta Susi Leijonakuninkaan ja Tuomas Kantelisen Hollywood-säestys monet Disneyn eläintarinat. Silti lumimetsissä on havaitsevinaan suomalaista valonkajoa ja Korvatunturin jätkänkynttilöissä kotoisen joulun lämmintä punahehkua.

Niko – Lentäjän poika alkaa näytösluontoisesti turhankin vauhdikkailla lentokuvilla. Sen jälkeen kun yleisön mahdolliset epäilykset kotimaisen animaation taidokkuudesta on haudattu, tehokeinot säästetään tarinan kertomiseen parhaalla tavalla. Isojen porojen ylväs liito ja pikkuporon ilmalennot tarjoavat silmäniloa. Lumihiutaleet pimeässä metsässä, myrsky, vaarallinen Tuonelanjoen ylitys ja Korvatunturin jäinen labyrintti yllättävät hallittuina, kekseliäinä visioina ja tunnelmanvaihdoksina. Kolmiulotteinen vaikutelma on paikoin mykistävä. Yksityiskohdissa susien hiilinä palavat silmät ja koivunrunkojen sekä Joulupukin reen käsin kosketeltava puumaisuus ovat myös huolellista digityötä.

Olli Jantunen on oiva Nikon nuorena äänenä ja Hannu-Pekka Björkman tekee liito-orava Juliuksesta vivahteikkaan ystävähahmon. Muutkin suomalaiset ääninäyttelijät loistavat rooleissaan. Sen sijaan filmin laulut eivät ole kaksisia. Niiden käyttö ei onneksi hidasta tarinan etenemistä.

Erikoismaininta toteutukselle tulee siitä, ettei Niko – Lentäjän poika kaipaa yltiöonnellista, ydinperheen ylivoimaa hehkuttavaa Happy Endiä. Ihan tavallinen, erilaisia ratkaisuja ymmärtävä arkinen onni riittää. Ehkä tässä ratkaisussa on eniten esillä Lentäjän pojan eurooppalaisuus ja sen suomalainen, lennokkaassakin tarinassa jalat maassa pitävä luonne.