”Ehkä tämä on väliaikaista, ehkä muu on vain työntynyt sivuun? Jospa se vielä jonakin päivänä on täällä taas? Ilo. Valo. Itsestään selvä rauha valtaa Davin. Äitinsä olan yli hän näkee hiljaisen kadun ja ihmiset, jotka siellä liikkuvat. Hän näkee sen, tuntee sen: uuden alun, kovan ja väistämättömän.”

Bo Carpelanin herkkänä soivassa lyyrisessä proosassa tunteet ovat sana sanalta pinnassa. Kasvu, etääntyminen ja loittoneminen antavat elementtejä herkkyyteen. Äärimmäisen lyhyet virkkeet korostavat hetken merkitystä ja siihen seisahtumista. Hetki voi olla ohihiipuva, mutta täynnä latausta ja valtaa. Jokainen hetki imeytyy ihmiseen ja heijastuu peilin lailla tuleviin vuosiin, siihen mitä olemme, mitä teemme ja miksi.

Lapsuus-kirjan päähenkilö, Davi, kasvaa sotavuosien Helsingissä, hahmottaen maailmaa iäkkäiden vanhempiensa, oman pihapiirin, kadunkulmien ja kaupungin ihmisvilinän seasta. Kirjassa liikutaan, kuten useissa Carpelanin teoksissa, huoneiden välillä, taloissa, ulos ja sisään, valoihin ja varjoihin. Lisäksi läsnä ovat menetykset ja lähtemiset. Ihmiset siirtyvät eteisistä ulos, portaikoista pääoville, katua alas ja piilon nurkkien taakse. Kukaan ei ole läsnä ikuisesti.

Kirja ei kuitenkaan ole kehitysromaani sen varsinaisessa merkityksessä. Päinvastoin, teos on tapahtumiltaan jopa staattinen. Juoni on ohut, tarpeeton. Jännitteisen ja usein jähmeän draaman kaaren korvaa tarinallinen ydin: Davin maailmankatsomus. Pienen pojan tapa tarkkailla ympäristöään ja elämän kerrosten kaupunkia kasvaa koko romaanin kantavaksi voimaksi ja laajenee lopulta voimakkaasti ilmaisulliseksi, kokonaiseksi runokuvaksi.

Lapsuus-kirja tuo väistämättä mieleen Carpelanin vuonna 1969 ilmestyneen runokokoelman, Gården, Piha. Jo Pihassa olivat oraalla ne teemat ja tunnelmat, jotka nyt ovat löydettävissä tuoreesta romaanista. Kummassakin teoksessa on viitteitä kirjailijan itsensä lapsuuteen ja kielellisen kehityksen elementteihin.

Carpelanin tapa soittaa kieltä osoittaa, että elämykseen riittää pelkkä pysähtyminen. Kaiken ei tarvitse kumuloitua, edetä, kasvaa, kehittyä ja parantua. Minuutit saavat jäädä ilmaan ja tovit toteamuksiksi. Merkitys jatkuu juuri siitä, mitä näkyy, tuoksuu, tuntuu ja kuuluu. Tällainen rakenne tosin vaatii äärimmäistä aistikkuutta, ajantajua ja juurtunutta taitoa rakentaa voima puhtaasti soinnin varaan. Kiitoksen ansaitsee jälleen myös Carpelanin luottokääntäjä Caj Westerberg, jonka käännökset ovat aina olleet alkuteokselle uskolliset ja tunnevoimaltaan lähes identtiset. Näitä mestarillisia ominaisuuksia on harvalla.

Bo Carpelan (s.1926) aloitti kirjailijanuransa vuonna 1946. Hän on saanut Finlandia-palkinnon romaaneistaan Alkutuuli (1993) ja Kesän varjot (2005).

Leena Tanskanen