Alla oli koko päivän kestanyt odottelu, kirjaimellisesti. Tähän kuului kyydin odottelu kaupunkiin, sieltä syömään ja takaisin talolle. Tähän kaikkeen kului aikaa aamu puolikymmenestä ilta puolikuuteen. Ja kaupungissa siis viivyimme syömisen lisäksi asioilla noin 15 minuuttia, kaikki, toistan, kaikki muu oli odottelua.

Mainitsemani hämmentävä kokemus tapahtui takaisintulomatkalla.

Olimme Tansania-porukan kanssa tyypillisesti hurjastelevan jeepin kyydissä. Pysähdyimme vielä erääseen pihaan ottamaan kyytiin lisää porukkaa. Pihalla vastassa meitä odotti pikkupoika, joka hyppasi kuskin syliin sekä eräs työntekijä, joka kantoi sylissään pahasti loukkaantunutta koiraa. Työntekija nousi takapenkille, joten Julian ja Ainon oli väistyttävä loukkaantuneen koiran tieltä ja mentävä takapaksiin, jossa oli jo valmiiksi vakea.

Nyt meitä oli siis autossa kahdeksan aikuista, lapsi ja koira.

Koira makasi vieressäni. Se oli ollut tappelussa ja toinen koira oli purrut sen takajalan pahan näköiseksi. Haava haisi etovasti ja ylettyi luuhun asti. Koirista pitävänä ihmisenä näky ja olo oli kamala.

Lähdimme ajamaan kohti meidän majataloa, jonka jälkeen koira vietäisiin eläinlääkäriin, todennäköisesti lopetettavaksi. Yhtäkkia huomasin kuskimme sylissä istuvan pikkupojan (n.5-v.) ajavan autoa!

Kuski vaihtoi vaihdetta ja käytti polkimia, mutta pikkupoika hoiteli ratin aivan yksinään talolle asti. Ja kuten jo tiedetään, liikenne on täällä paljon vilkkaampaa ja vaarallisempaa kuin Suomessa. Lisaksi tieosuus talolle on kaikkea muuta kuin tasainen.

Oloni oli todella hämmentynyt. Koiran kohtalo sai minut hyvin surulliseksi, kun taas pikkupoika ratissa täydessä autossa huvitti suunnattomasti, ja myös hieman pelotti. Tilanne oli kerta kaikkiaan absurdi, ja niin afrikkalainen. Koko päivänä ei ensin tapahdu mitään, ja kun tapahtuu, niin todellakin tapahtuu.

Hyvinä uutisina loppuun, myöhemmin selvisi ettei koiraa tarvinnut lopettaa.

Suvi-Heini