Marjatta RipsaluomaVirginia Woolf: Jaakobin huone. (Hogarth Press 1922) Suom. Kirsti Simonsuuri, Tammi 2008, 210 s.
Kirsti Simonsuuri on oikeastaan itseoikeutettu Virginia Woolfin Jaakobin huoneen suomentajaksi monestakin syystä: hän on runoilija ja kirjallisuuden tutkija, on tutkinut ja opettanut Englannissa, ollut Suomen Ateenan instituutin johtaja, muun muassa.
Suomentaja on otettava esiin, koska kirja ei ole aivan tavallinen romaani. Se on eurooppalaisen proosan käännekohtia siinä missä Joycen, Proustin ja Musilin tuotantokin. Se muistuttaa enemmän kirjanmittaista proosarunoa kuin proosaproosaa; viimemainittua on kyllä jo tarpeeksi saatavilla.
Simonsuuri kirjoittaa alkupuheessa Woolfin kirjailijantiestä ja Euroopan kirjallisuuden tilasta Jaakobin huoneen ilmestymisen aikoihin. Woolf itse oli kokenut löytäneensä oman äänensä tämän kirjan myötä.
Virginia Woolf rupesi miettimään, mistä ajatukset tulevat. Hyvin nopeasti hän suuntasi mietteensä kommunikaatioon ja päätti, että ajatukset menevät eri ihmisten päiden läpi ja saavat kussakin ihmisessä sitten tavallaan lopullisen muotonsa.
Kirjailija kykenee ammattinsa vuoksi puolustamaan ajatuksen lopullista muotoa. Seuraava askel on sitten lukija, ja heitä Woolf rupesi sitten saamaan. Kustantaminen ei tullut kalliiksi: Virginia ja hänen miehensä Leonard Woolf perustivat oman kustantamon, koska heidän mielestään uudelle kirjallisuudelle sellaista tarvittiin.
Jaakobin huone on kirjailijan kolmas romaani ja oman äänen löytäminen hänen kohdallaan tarkoitti paitsi I maailmansodasta toipumista, myös aivan uudenlaista lähestymistapaa romaanin rakentamiseen. Oli kulttuurin taitekohta.
Kirjassa saatetaan vaihtaa maisemaan keskellä kappaletta: onkin aivan eri aika ja sen huomaa lukemattomista yksityiskohdista. Päähenkilö on eittämättä Jaakob, mutta hänen ajatuksensa tulevat monen muun romaanihenkilön kautta/avulla/läpi, niin että kirja on luettava tarkkaan. Muuten menettää romaanille tärkeitä vuorovaikutusten vivahteita, jotka tuovat kaikkiin henkilöihin ominaislaadun.
Tämä on hyvin vetävä kirja.
Kirjan tärkeä säie on antiikin maailman tutkimus. Vähän ennen Jaakobin joutumista sotaan hän pääsee käymään Kreikassa. Hän kiipeää Akropoliille, häiriintyy hälisevistä ranskalaisista naisista, unohtaa kirjan Parthenonin sisälle, istahtaa alas ja miettii demokratiaa.
Kaiken aikaa Jaakob kirjoittaa ja kirjan nimi, Jaakobin huone tulee aivan kirjan lopusta, kun pojan äiti ja ystävä yrittävät siivota pojan sotkuista huonetta Lontoossa.
Jaakob ei siis ole ainut joiden ajatukset kaikuvat kirjan sivuilla. Jaakobin ystävä Bonamy(!) esimerkiksi ajatteli kirjeen saadessaan, että pahus! poika on rakastunut.
Yläluokan pojilla oli usein homofiilisiä tai homoseksuaalisia suhteita nuorina. Johtunee tarkasta sukupuolten erilleen sijoittamisesta oppilaitoksissa.
Jaakob on nuori opiskelija Cambridgessä, jonne hän pääsi siitä huolimatta että äiti oli köyhä kolmen lapsen yksihuoltaja, leski. Jaakobin kotiopettaja antoi rahat opiskeluun. Kreikan matkaan raha tuli sukulaisen kuoltua jossain manner-Euroopassa.
Jaakob aiheutti äitiraukalle huolta pienenä, koska ei koskaan pysynyt sovitussa paikassa, vaan tahtoi ehdottomasti tutkia meren laskuvesilammikoiden asukkeja, vaikka vieressä olisi ollut pariskunta etsimässä omaa rauhaa. Sitten seuraakin jo hurjia väittelyitä Cambridgessä opiskelijatovereiden kesken. Puberteetti ohitetaan.
Kirjaa voi olla vaikea käsittää, ellei ole käynyt jonkinlaista sivistyskoulua ja/tai yliopistoa, mutta edelleen käsittääkseni antiikin kirjallisuus tai esimerkiksi Shakespearen tuntemus kuuluu yleissivistykseen. Voin olla väärässäkin.
Nuoret pojat puhuvat eurooppalaisen kulttuurin suurista nimistä kuin vertaisistaan. Nuorena ihminen tuntee olevansa kaikkivoimainen ja -taitoinen. Vasta myöhemmin hän saattaa huomata että paljon on oppimatta.
Virginia Woolfin teoksista suomennettuina löytyvät Mrs. Dalloway, Majakka, Orlando, Oma huone ja Aallot. Simonsuuri on suomentanut tämän kirjan lisäksi Orlandon ja Oman huoneen.
Jaakobin huoneen aikoihin Virginia Woolfin mielenterveys alkoi järkkyä. Hän uppoutui täydellisesti kirjoittamiseen, ja psykoottiset rajatilat johtuivat ehkä uupumuksesta.
Woolf tunsi itsensä ja tiesi missä kunnossa oli milloinkin. Hänen miehensä Leonard oli ehkä hänestä huolestuneempi kuin hän itse. Jaakobin huoneen jälkeen tuli Oma huone (1929), jossa puhutaan kirjoittavan naisen tarpeesta saada oma huone ja omaa rahaa. Kirja ei ole manifesti, vaan siinä mietitään kaikenlaisia kirjailijuuteen liittyviä asioita, tosin naisen asemasta käsin.
Woolfin suomennettu elämänkerta, Nigel Nicolsonin (Ajatus kirjat 2007), on ehkä hieman suppea, muhkeampi on Hermione Lee’n suomentamaton opus, josta saa sankarittaren nälkään varmasti ruokaakin. Kirjailijan elämä on kiinnostava, koska se on täyttä kulttuurihistoriaa 1910-1930-luvuilta. Kummankin opuksen nimi on yksinkertaisesti Virginia Woolf.
Woolf hukuttautui 1941. Jälkeenjättämässään viestissä hän sanoi päättäneensä olla jäämättä ihmisten vaivoiksi sairaana.