Maria Peura: Vedenaliset. Teos 2008, 166 s.

Kyllä Maria Peura tällä kolmannella proosateoksellaan asettuu nuorten kirjailijoiden kärkikaartiin. Hänen edellinen kirjansa, Valon reunalla, sai jo ounastelemaan harvinaista pidäkkeettömyyttä. Peura ei tunnu vartavasten koulitulta myymään itseään. Hän kirjoittaa tiheää tekstiä, joka on lähellä proosarunoa.

Hän on syntynyt 1970, joten aivan aloittelijasta ei voi enää puhua, mutta kehityksessä näkee loikkia. Aivan ensimmäiseksi on otettava kieli. Se on pohjoista, peräpohjalaista kieltä, joka puhutaan repliikeissä h:n päältä. Otethan ahvenia. Laskethan verkot.

Runonomainen suora kerronta on intensiivisyydessään joskus painajaismaista. Päähenkilön Mirjan äiti synnyttää lapsen, jota kläppityär kutsuu merihevoseksi, ja huutaa että hän halkeaa kahtia. Kun opiskelijatoveri kysyy myöhemmin, näkikö hän veljen syntymän, Mirja kieltää.

Kokemus on ehkä nimetön, Mirja nuori, mutta tietää jo kuuluvansa saarelaisten heimoon, jossa tullaan toimeen omillaan. Syntymän näkeminen on mullistavaa, koska Mirjalla ei ole kokemusta kuin vetisestä elämänmuodosta: kaloista, simpukoista ja levästä.

Kylmät väreet hiipivät selkäpiissä, kun Mirja ajattelee että merihevosveli on heikko elohopean vuoksi. Asuuko pohjoisessa ihmisiä elohopeavoimala-altaiden armoilla? Juuri muuta syötävää ei löydy kuin kala ja keväisin kuusen kerkät, ehkä sienet.

Tuskin saarelaiset ovat valtion erityisessä suojeluksessa, varsinkin jos he asuvat kaukana pohjoisessa. Siellähän ei ole pörssiyhtiöitä.

Mirja lähtee opiskelemaan Tampereelle. Germaanista filologiaa, siis saksaa. Saaren tytär jähmettyy omaksi saarekseen pitkäksi aikaa ja etsii laumaansa. Ihmisiä tulee ja menee. Peura kuvailee henkilöitä jonkinlaisen vakavan huumorinkin läpi.

Kadut kuljettavat Mirjaa, nuorta opiskelijaa, ne ovat eläviä. Joskus kadut eksyttävät, joskus ne kulkevat vauhdilla, joskus pysähtyvät kahvilan tai ravintolan edessä kun Mirjan suolissa kurnii nälkä. Mutta joskus kadut ovat hallittavissa:

Katu ilvehti ikkunan takana, painoi nenänsä lasiin ja puhalsi likaista höyryä. Mirja piirsi höyryyn kalansilmän. Katu säikähti ja vetäytyi pois. Rauhalliset kädet. Kynsien alla oli hiusten juuria, mutta ei ollenkaan verta. Kahvi seisoi kupissa jähmeänä. Väsynyt tarjoilija oli vaihtunut aamuvirkkuun.

Kerronta on tiivistä, kerrostunutta. Kerroksia voi löytyä, vaikka kuinka paljon. Sitaatti kertoo paljon, on siis lukijan asia, ottaako asiakseen kaivaa merkitykset esille. Miksi kynsissä ei ole verta, esimerkiksi? Pitäisikö olla? Miksi?

Tällainen kirja on lukijaystävällinen, koska kuka tahansa löytää siitä jotain. Toisaalta se voi olla tavattoman rasittava, koska kerronnan tarkka seuraaminen voi tehdä suorastaan epätoivoiseksi.

Saarelaisilla on äitilinjaa pitkin saksalaisia miehiä.

Kytkös askarrutti, koska tuntui että siitä olisi irronnut kokonainen uusi romaani. Toisaalta saksalaissotilaiden entisiä vaimoja oli useammallakin, kaikki muistavat yhden kuvauksen, Paavo Rintalan Pojat. Mirja kutsuu vanhempia kalastajaisäksi ja -äidiksi. Kalastajaisä ohjaa matkan päästä tytärtään opinnoissa ja elämässä. Isän osuus lauman johtajana on ensin selvä, sitten elämä hapertaa vanhemmat, ja lopussa tytär ei enää usko isäänsä.

Mirja on isin tyttö. Äiti kumminkin kertoo elämän tosiasiat.

Ulkomaalaiskytkös saa loogisen selityksen lopuksi, kun Mirja löytää laumansa harhailun jälkeen. Siinä on aihe, josta Suomessa ei puhuta lähietäisyydeltä: musliminaisten kaavut, varsinkin burkhat. Niitä ei kovin paljon kyllä näe.

On hyvä että joku puhuu saarelaisista ja heimosta. Suomalaiset ovat muuttuneet laumasieluiksi, joista jokainen on erillinen, eikä huomaa kaltaisiaan.

Kuinka moni löytää enää lauman, johon sydämestään haluaa kuulua? Onko se edes mahdollista?