Leif Salmén: Alas Akropoliilta. Suom. Arto Häilä. Teos 2008, 250 s.

On hyvä kun joku ottaa ja kokoaa ajatuksia Euroopan tämänhetkisestä vaiheesta ja kirjoittaa samalla historiaa eteenpäin. Suomen maassa ajattelu ja politiikka ovat harvoin henkilöityneet yksissä ja samoissa ihmisissä. Semmoinen ei ole tapana. Jos olisi, maan asiat voisivat olla sivistyneemmin hoidetut.

Euroopan unionista ei ikinä tule valtakuntaa tai edes valtioiden yksimielistä yhteenliittymää, vaikka sille valittaisiin viisi presidenttiä ja ulkoministeriä.

Toisaalta, kuten Leif Salmén tässä kirjassa Alas Akropoliilta – samoin kuin edellisessä Palatsi Bosporin rannalla (2005) – kertoo, Euroopan pienilukuisen, yhteiskuntaluokkien ulkopuolisen sivistyneistön jäsenet tunsivat toisensa erittäin hyvin. Miten mahtaa olla nyt? Älymystön rooli on muuttunut näkymättömäksi.

Ranskan vallankumouksen ajoilta Salménin päähenkilö on Chamfort, joka tunsi tulevan vallankumouksen päärooleja esittäneet henkilöt jo ennen kuin he tiesivät olevansa päärooleissa.

Asiansa tunteva kulttuuriesseisti osaa vaivatta liikkua vuosisatojen ja tuhansienkin sisällä. Sen lisäksi että tietää kunnioitettavan määrän nimiä kultakin vuosikymmeneltä, hän kykenee kutomaan niistä tarinan, ja myös kääntämään niille selkänsä tai hyökkäämään vallitsevia näkökantoja vastaan tyylikkäästi ja osuvasti.

Tämä opus sisältää paljon yksityiskohtia, nimiä, historioita, tarinoita ja anekdootteja. Tekstissä kuuluu lievä puuskutus. Bospori-kirja kiertelee enemmän Levantin ympäristössä, vauhti on verkkaisempi.

Tämä kirja puolestaan syleilee koko Eurooppaa.

Ehkä kirjan keskiössä on kuitenkin Euroopan keskuksista Saksa. Sieltä tulevat esiin Friedell, Auerbach ja Oswald Spengler. Näillä ajattelijoilla on ollut viime vuosisadan veristen maailmansotien keskellä ehkä eniten sanottavaa eurooppalaisille.

Hekin ovat ottaneet vauhtia edellisistä vuosisadoista. Spengler kehitti uuden tavan tutkia kulttuurihistoriaa. Hän loi eräänlaisen kulttuurimorfologian, jonka vertauskuvana voi pitää kasvia: se alkaa siemenestä, kukkii, tuottaa hedelmän ja kuolee.

Meillä ei ole Suomessa saatavissa ruotsiksi tai suomeksi muuta kuin Spenglerin Länsimaiden perikadon lyhennetty versio (suomentanut Yrjö Massa 1961). Salmén löysi jostain alkuperäisen saksankielisen opuksen, luki sen kuukaudessa (1200 sivua) ja vakuuttui siitä, että kirjaa ei olisi koskaan pitänyt lyhentää.

Saksaa osaamaton jää siis paljosta paitsi, jos Salménia on uskominen. Noin 500 sivussa on taatusti vähemmän asiaa, vaikka suomi on pitempi kieli kuin saksa.

Esseistimme on laajalti lukenut ja matkustanut. Hän tuntuu olevan parhaimmassa vireessään. Aivan kirjan loppupuolella hän kuvailee päivittäisiä rutiinejaan Tunisiassa, jossa hän kirjoittaa tätä kirjaa.

Salménin näkökulmista uupuu minun silmiini kaksi: Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Venäjän naiset ja ekofilosofia/-politiikka. Olin varma kirjaan tarttuessani, että entinen toimittaja muistaa Anna Politkovskajaa. Mutta ei vain muistanut.

Silti tämä on laaja ja kattava otos Euroopasta, historiasta, nykyisyydestä ja jonkin verran tulevaisuudestakin. Kirjan staccato pyörryttää joskus, ehkä kirjan olisi saanut jaetuksi kahtia, jolloin useille ilmiölle olisi riittänyt enemmän tilaa.