Mervi Kaarninen: Punaorvot 1918. Minerva 2008.

Tähän mennessä historiankirjoituksen polttopisteessä ovat olleet toisen maailmansodan sotalapset, joita vietiin länsinaapuriin kasvatettavaksi. Jo aikaisemmissa sodissa lapsille sattui ja tapahtui. Kuolonuhrien lisäksi vuoden 1918 sisällissodan seurauksena yli 15 000 lasta jäi orvoiksi. Todellisuudessa luku paisui huomattavasti suuremmaksi monen punavangin lapsen jäädessä heitteille. Valtaosa orvoksi jääneistä olikin juuri punaisten kaatuneiden jälkeläisiä, vain Pohjanmaalla tilanne oli päinvastainen.

Suomalainen yhteiskunta heräsi vähitellen vuoden 1918 sotaorpojen asialle. Tamperelainen filosofian tohtori Mervi Kaarninen on tehnyt koskettavaa perustutkimusta. Aikaisemmin naishistoriaa ja koulutuksen sekä suomalaisen nuorison historiaa tutkinut Kaarninen on onnistunut esittämään tutkimuskohteensa myötätuntoisessa mutta realistisessa valossa. ”Punikkien kakarat” saivat kokea kauheita sodan melskeissä mutta myös sen jälkeen ikätovereidensa sekä vanhempien ihmisten tahoilta. Moni joutui opettelemaan katuelämää, toiset pääsivät suhteellisen nopeasti vakituiseen osoitteeseen. Onneksi suurin osa suomalaisista tajusi, kuinka tärkeää on integroida sotaan syyttömät lapset osaksi yhteiskuntaa ja mahdollisimman pian. Perusteeksi kelpasi niinkin lattea väittämä, että ”muuten heistä tulisi yhteiskunnan vihollisia”. Presidentin rouva Ester Ståhlberg oli eräs lastensuojelutyön keulahahmo.

Juhlavuoden kiiltävän kolikon karheana kääntöpuolena punaorpoja käsittelevä kirja on eheyttävä lukuelämys. Teos voi lieventää jopa meidän aikamme jännitteitä. Aikanaan kollektiivinen syyllisyydentunto iski myös valkoisten puolella taistelleisiin – punaisiin ”piruparkoihinhan” syyllisyys oli jo iskostettukin liian usein työpaikoilla, kouluissa, kaduilla ja takapihoilla. Moni isänsä menettänyt perhe taisteli toimeentulovaikeuksiensa kanssa. Kuinka teini-ikäisen tyttären on mahdollista kasvattaa itsensä ja nuoremmat sisaruksensa sekä isän että äidin viruessa kuritushuonevankeudessa? Tähänkin Kaarnisen kirja antaa vastauksen. Eräs toimeentulokeino oli viimeisten huonekalujen myynti muutenkin köyhän kodin olemattomasta irtaimistosta.

Myös kuntien sosiaalitoimessa ja porvarien valtaamassa eduskunnassa orpojen asema koettiin haasteellisena ja turvaamisen arvoisena asiana. Vain harvat ”kiihkovalkoiset” kokivat punaisten jälkeläisten tukemisen eriarvoistavana ja vaativat heidän kohteluaan samanarvoiseksi muiden köyhäinhoidon asiakkaiden kanssa. Alkumutinoiden jälkeen vuoden 1918 kansallisesta katastrofista pelastuneet punaisten lapset pyrittiin saamaan kouluihin ja sijaiskoteihin. Moni perhe otti kaksikin punaorpoa ja kuittasi 100 markkaa lapsesta joka kuukausi. Tällä summalla maksettiin jo pienen kaupunkiasunnon kuukausivuokra. Silti avustukset eivät riittäneet kattamaan lapsista aiheutuvia todellisia kustannuksia.

Realismissaan ja riipaisevia tosiasioita esittelevässä koruttomuudessaan Kaarnisen teos on hyvää vastapainoa joka tuutista tulviville sisällissodan taistelukuvauksille. Kirja on uudenaikaista mikrohistoriaa parhaimmillaan. Se auttaa ymmärtämään itsenäistymisen jälkeisen Suomen arjen olosuhteita yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Kaarninen on todella onnistunut tehtävässään puolueettomana historian havainnoitsijana.