Kuvitelma, että Leea Klemolan näytelmät eivät avaudu muuten kuin hänen itsensä ohjaamina ja omien luottonäyttelijöiden kautta, on täydellisen väärä. Kokkolan kaupunginteatterin Kokkola on iloinen yllätys. Petteri Sallisen ohjauksessa on vauhtia ja vipinää, joka paikoin jättää jopa Tampereen kantaesityksen varjoonsa! Kellontarkka rytmi, pienet koreografiat ja hidastetut vaihdot saavat katsomossa aikaan tunnelman, josta tunnistaa hyvän teatteriesityksen: sitä on helppo seurata, eikä aika tule pitkäksi.

Pitkästä aikaa tuli kokeneeksi myös sen, mikä harvoin toteutuu teatterissa. Valot, äänet, puvustus, lavastus ja musiikki ovat mukana tekemässä samaa esitystä, eivät erillisinä blokkeina. Kokkolassa on annettu tilaa ja vastuuta myös näille elementeille, ja kaikki kurkottelevat kohti samaa tunnelmaa. Tuloksena on omaperäinen ja ehyt ilmapiiri, erikoinen yliluonnollisuuden tuntu. Vain harvoin osaset muodostavat näin hyvän kokonaisuuden ja saavat katsojan mukaan teatterin ihmeelliseen taikamaailmaan.

Kyllä, Kokkolan Kokkola on hyvinkin erilainen kuin Tampereella pari vuotta sitten nähty kantaesitys. Se on ehdottomasti viihdyttävämpi ja helpompi katsottava, mutta saattaa jäädä myös pinnallisemmaksi. Nopea tempo ja konekiväärin nopeudella lentävät repliikit toimivat, mutta peittävät tai ohittavat paikoin tekstin koskettavia kohtia. Pari suvantopaikkaa olisi riittänyt avaamaan joidenkin henkilöiden sisäistä sielunmaisemaa ja nostanut huumorin rinnalle sitä kipeyttä, jota näytelmä käsittelee.

Ympäröivä henkinen kylmyys, rakkauden alituinen metsästys, läheisriippuvuus ja menettämisen pelko, siinäpä teemaa yhdelle näytelmälle. Kokkolassa Kokkola ajoittuu sopivasti aikaan, jossa homoja teilataan ja kivitellään yleisönpalstoilla. Yksilön elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista, etenkään jos yhteiskunnan odotukset, realiteetit ja moraalikäsitykset eivät istu omalle vartalolle. Pohjalaisella yksilöllä on vielä hankalampaa, sillä omintakeinen, sisäänpäin kääntynyt ja voimakas luonne ovat yhdistelmä, jonka kanssa on tekeminen lähes saippuasarjaa muistuttavassa nykytodellisuudessa. Moni pudottautuukin marginaaliin vapaaehtoisesti.

Kokkola-näytelmän mainion Henkilöhuolintapalvelun toimintaideologia ei sekään liene perin nykyaikaista. Vaikka kyseessä on mitä tärkein missio: auttaa ihmisiä selviämään eteen tulevista ongelmista. Olivat ne sitten kouluun lähtöjä, rakkaussuruja, karanneita kettuja tai avoimeen hautakuoppaan pudonneita kännikaloja. Hellyttävä miestrio toimii hienosti, vaikka jatkuva huuto ja kohkaus vievät paikoin terää vilpittömyydeltä.

Keskipohjalainen tyyli päästellä asioita ulos ärräpäiden säestyksellä on hyvin hankala taiteenlaji. Huutaminen sopii siihen huonosti. Pitkälle kyse on myös pohjalaisnaisten karun viileästä tavasta hoitaa asioita ja miehiä voimasanoja säästelemättä. Erinomaisesti tässä hommassa onnistuu Niina Heinonen veemäisenä vammaisena ja Sini Hukkanen aivan pihalla olevana nuorena naisena. Kun ennakkoasenne oli, että huikea roolihenkilö Marja-Terttu Zeppelin voi Suomen näyttämöillä onnistua vain Heikki Kinnuselta, yllätyin, kuinka hienosti Osmo Matikainen ui Marja-Tertun nahkoihin. ”Minä en ole seksi-ihmisiä” lienee yksi suomalaisen nykyteatterin loistavimpia repliikkejä. Hienon roolin tekee myös Jarmo Perälä, jonka riutuminen rakkaudessa on yhtäaikaa itkettävää ja naurettavaa.

Kokkola on paikalliselle yleisölle vaativa näytelmä monessa mielessä. Ei ole helppoa nauraa ilkeälle vammaiselle tai sille, että nainen päästelee housuun kännipäissään. Monille saattaa jo äärimmäinen kiroilu aiheuttaa näppylöitä, puhumattakaan roolihenkilöiden sukupuolisesta suuntautumisesta.

Itse nauroin makeasti ja nostin hattua toteutukselle, jossa tekstiä oli kunnioitettu niin, että näytelmän syvemmätkin aallot pysyivät mukana. Sitä paitsi – jutussa on niin paljon keskipohjalaista mielenmaisemaa kuin vain olla voi. Kunhan opimme arvostamaan omaa omituisuuttamme. Lämmin tunnelma jäi päälle siitäkin tosiasiasta, että kaikesta viallisuudesta ja vajavaisuudesta huolimatta Kokkola-näytelmän ihmiset välittävät toisistaan – jollakin kummallisella tavalla. Ehkäpä siitä yksinkertaisesta syystä, että näin kylmässä maailmassa henkiinjäämisen kannalta muita vaihtoehtoja ei ole.

Kokkola Kokkolan Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, ensi-ilta 6.9. Käsikirjoitus Leea Klemola, ohjaus Petteri Sallinen, lavastus ja valot Kalle Ropponen, äänet Vesa Lahti, puvustus Mirjami Saarni. Rooleissa Tuomo Kemppainen, Tero Autero, Tonto Niemi, Osmo Matikainen, Jarmo Perälä, Pablo Seppä, Niina Heinonen, Sini Hukkanen, Irina Parviainen, Mirja Turkkila-Glad, Leif Andersson.