Yksi seminaarin alustajista, kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola kertoi Joni Skiftesviikin kertoneen hänelle, kuinka sata vuotta sitten, kun polkupyörä löi itsensä läpi, ihmiset olivat huolissaan kaunokirjallisuuden puolesta. ”Kun ihmiset eivät nyt enää muuta tee kuin pyöräilevät, niin eivät he enää ehdi lukemaan,” pohdittiin tuolloin uhkakuvia.

Mikkola jatkoi Skiftesviikin todenneen, että jokaisella aikakaudella kaunokirjallisuudella on oma polkupyöränsä, jota pelätä. Silti kirjallisuus ei ole minnekään hävinnyt. Mikkolan lisäksi Pelastakaa kaunokirjallisuus -seminaarissa ”polkupyöriä” käsittelivät toimittaja Päivi Istala ja äskettäin Runeberg-palkinnon voittanut kirjailija Hannele Mikaela Taivassalo.

Seminaarin alustajille on annettava suuri kiitos siitä, että jokainen oli valmistautunut omaan kahdenkymmenen minuutin esitykseensä huolella ja niinpä iltapäivästä muodostuikin erittäin antoisa. Radiotoimittajana Päivi Istalan alustuksen kesto oli ”just eikä melkein”.

Kukaan kolmesta alustajasta ei nähnyt kirjallisuuden tilaa toivottomana, mutta ehkä suurinta huolta kantoi Päivi Istala, joka oli huolissaan siitä, että nuoret eivät enää lue – eivätkä varsinkaan klassikoita. Istalan mielestä klassikot ovat kuitenkin se pohja, mihin kirjallisuus perustuu, ja jos tämä pohja puuttuu, on epätodennäköistä, että ihminen enää aikuisena innostuu koko kirjallisuudesta.

Istala valitti, että hän törmää työpaikallaan yhä useammin nuoriin kollegoihin, joiden klassisen kirjallisuuden tuntemus lepää Internetin Googlen varassa. Iltarukouksissaan Istala muistaa kaikkia maamme äidinkielenopettajia, jotka ovat olleet maamme nuorisolle avain kaunokirjallisuuteen. Kuinka he voivat enää pitää klassikoiden puolta, kun tuntimääriä supistetaan mutta opetettavia alueita lisätään.

Istalan alustuksen aiheeksi oli annettu otsikko Kirjailija ja epäkirjailija, ja lopputuloksena voitaneen todeta, että ”huonokin” kirja voi olla portti kirjallisuuden maailmaan, ja moni aikansa epäkirjailija, on osoittanut paikkansa oikeiden kirjailijoiden joukossa kuten vaikkapa Hilja Valtonen, Kaari Utrio ja Laila Hietamies nyk. Hirvisaari tai Anna-Leena Härkönen, Matti Rönkkö ja Pirkko Saisio.

Päivi Istala hauskutti yleisöä kertomalla tarinan Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä, jossa eduskunnan puhemies Sauli Niinistö muisteli ensimmäisiä lukukokemuksiaan. Niinistö paljasti lukeneensa intohimoisesti Zane Greyn (1872 -1939) teoksia. Tämä hammaslääkäri, baseballin pelaaja ja ennen kaikkea kirjailija kirjoitti satakunta kirjaa, joita on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta ympäri maailman. Erityisesti Grey on tunnettu lännenkirjoistaan. Niin vain kävi, että puhemiehen tunnustuksen jälkeen Greyn kirjat hävisivät nopeasti myyntipöydiltä ja Istalakin ehti ostaa itselleen yhden.

Kaisu Mikkola pohti otsikon Kotimainen kaunokirjallisuus – uhanalainen lajiko?viitoittamana, että kaunokirjallisuuden merkitys korostuu vaikeina aikoina. Esimerkiksi hän otti Juhani Salokanteleen teoksen Sivistystahto, Jaan Kross, hänen teoksensa ja virolaisuus, josta käy ilmi kuinka Neuvostovallan aikana virolainen kirjallisuus säilytti ja vaali maan kulttuuria. Esimerkkejä on toki muualtakin.

– Jos Suomessa tehdään virheliike eli ei arvosteta kirjallisuutta se korjaantuu kansanliikemäisesti.

Esimerkiksi Mikkola otti hullun vuoden 1968, jolloin pamfletit löivät itsensä läpi eikä esimerkiksi Erkon kilpailun voittaneen Terttu Jurvakaisen runokokoelmalle löytynyt lainkaan kustantajaa. Pohjois-Suomessa syntyi selvä protestiliike, perustettiin pienkustantamoja, joka sai WSOY:n Ville Vikstenin paheksumaan liikettä ”henkiseksi vennamolaisuudeksi”.

Kalevan entinen, palkittu, kulttuuritoimittaja pahoitteli lopuksi kirjallisuuskritiikkien määrän vähenemistä päivälehdissä. Mediaseksikkyys on päivän sana – yhä enemmän myös lehtien kulttuurisivuilla.

Kolmesta alustajasta yksi eli kruunupyyliäissyntyinen kirjailija Hannele Mikaela Taivassalo piti alustuksensa ruotsiksi. Porukan kuopus puhui aiheesta Pitääkö kaunokirjallisuus pelastaa? intohimoisesti ja myönteisesti. Taivassalon mielestä ihmisyys ja kulttuuri perustuvat tarinoihin, aluksi puhuttuihin ja myöhemmin kirjoitettuihin. Hänestä on aivan mahdoton ajatus, että nämä tarinat ja sitä myöten kirjallisuus loppuisi.

Tietyt uhkakuvat ovat kaunokirjallisuudelle Taivassalon mielestä vain hyväksi. Kirjallisuudella on aina konteksti ympäröivään yhteiskuntaan ja esimerkiksi nykyisessä kiihkeätempoisessa elämänrytmissä kirjallisuus tarjoaa ajan ja paikan hidastaa tahtia ja esittää kysymyksiä.

Nuoren kirjailijan mielestä hyvä taideteos asettaa kysymyksiä ja antaa vastaanottajalle pohdittavaa, myös omasta itsestään.