Kun neljä pakistanilaissukuista brittipoikaa, huolettomia, pikkurötöstelyyn asuinmaassaan sortuneita hemmoja, läksi isiensä maille ja sieltä vielä Afganistaniin, he eivät voineet aavistaa, mitkä elämää mullistavat kokemukset heitä odottivat. Ajankohtakaan ei ollut erityisen suosiollinen, sillä samana syksynä olivat tornit kaatuneet syyskuun 11. päivänä.Afganistanissa pojat joutuivat keskelle sodan kauhuja, yksi heistä katosi, loput vangittiin talebaaneiksi epäiltyinä ja rahdattiin lopulta huppu päässä, kädet ja jalat kahlittuina amerikkalaisten vankileirille Guantanamoon.
Elokuva Tie Guantanamoon on dokumenttidraama. Raakuuden ja vankien huonon kohtelun lisäksi elokuvasta jäivät mieleen niin sanottujen kuulustelujen mieli- ja väkivaltaisuus. Vangeille esitettiin pikemminkin syytöksiä kuin kysymyksiä, ja sen jälkeen heidät yritettiin karjumalla, aseilla uhkaamalla ja kiduttamalla saada murtumaan ja tunnustamaan.
Raakuutta ja mielivaltaa esiintyy idässä ja lännessä sotien yhteydessä. Elokuva sai kuitenkin ajattelemaan toisenlaisia oikeudenkäyntejä – ei tosin kuulusteluja – joita takavuosina jouduin työn vuoksi seuraamaan. Niissä käsiteltiin todella traagisia asioita, kuten tappoja, murhia, kavalluksia ja pahoinpitelyjä. Ilmapiiri oli kuitenkin ihmeen rauhallinen ja tasainen. Vastapuolet saattoivat istua samassa odotustilassa ainakin näennäisen tyyninä, salissa syyttäjä esitti syytteet asiallisesti, laamanni ei karjahdellut eikä korostanut arvovaltaansa. Syytettyä kuultiin ja kohdeltiin ihmisarvoisesti, eikä tämä puhjennut epätoivon purkauksiin edes tuomiota luettaessa.
Outoa, kun kyse on elämää suuremmista kipeistä asioista, mutta silti helpottavaa.
Amerikka ja Suomi ovat molemmat länsimaisia oikeusvaltioita. Ei edes ”sota terrorismia vastaan” oikeuta sellaista ihmisten kohtelua, jollaista Guantanamon ja Irakin vankileireillä esiintyy. En tiedä, toteutuuko oikeus meillä aina, mutta ainakin mieli- ja väkivaltaa on vähemmän.
Kirjoittaja on Keskipohjanmaan
kulttuuritoimittaja.
leena.nygard@kpk.fi
