Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti. Ruotsinkielinen alkuteos Luftslottet som sprängdes, ilm. 2007. Suomentanut Marja Kyrö. 698 s. WSOY 2008.

Valitettavasti ruotsalainen rikoskirjailija Stieg Larsson ei koskaan päässyt nauttimaan maailmanlaajuisesta menestyksestään. Taivaallinen kirjallisuuspiiri otti tukholmalaistoimittajan tykönsä vuonna 2004. Larssonin kuoleman jälkeen julkaistu väkevä romaanitrilogia, jonka sinetiksi huipentuu Pilvilinna joka romahti, ei tule saamaan jatkoa. Sääli.

Kaksi vakavasti loukkaantunutta henkilöä kiidätetään Sahlgrenin sairaalaan Göteborgissa. Toinen heistä on päähän ammuttu tietokonenero ja hakkeri Lisbeth Salander, joka välttyy nipin napin tulemasta elävältä haudatuksi. Häntä syytetään kahdesta murhasta. Toinen on entisen Neuvostoliiton aikainen palkkamurhaaja Alexander Zalatsenko, jota on isketty kirveellä.

Vanhahkon venäläisloikkarin tähtäimessä on edelleen Salander, jonka toipuminen isosta leikkauksesta on hidasta. Zalatsenkon takapiruna häärii Ruotsin turvallisuuspoliisin sisällä vuosikymmenet toiminut salainen ryhmä, joka haluaa vaimentaa lopullisesti mielisairaaksi leimatun nuoren naisen.

Tukholmalaisen Millenium-lehden tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist, joka on vakuuttunut Salanderin syyttömyydestä, kaivautuu yhä syvemmälle elämänsä juttuun. Lumipallon kasvaessa Blomkvist huomaa, että isoveli valvoo häntäkin.

Toimittaja alkaa kirjoittaa reportaasia, joka paitsi puhdistaa Salanderin maineen, paljastaa mätäpaiseet turvallisuuspoliisissa ja saa hallituksen johtoeliitin housunpuntit tutisemaan.

Larssonin (synt. 1954) ensimmäinen rikosromaani Miehet jotka vihaavat naisia sai Lasiavain-palkinnon vuonna 2005 Pohjoismaiden parhaana dekkarina. Toinen teos Tyttö joka leikki tulella puolestaan palkittiin Ruotsin parhaana rikosromaanina vuonna 2006. Jännäreiden käännösoikeudet on myyty yli 20 maahan. Niistä on myös tekeillä elokuvia.

Pilvilinna joka romahti on mykistävä rikosromaani. Larssonin tapa punoa juonta tai kuljettaa lukijaa monikerroksisessa tarinatalossa on omaperäisen aitoa. Kirjailijan teksti elää sykkivänä jossain Henning Mankellin ja Jo Nesbøn välimaastossa.

Oman pikantin mausteensa rikosromaaniin tuovat kuvaukset tukholmalaislehtien toimitusten arjesta. Esimerkiksi Kalle Blomkvistin rohkeista työtavoista voisivat suomalaiskollegatkin ottaa opiksi.

Larssonin trilogia ei ole pelkästään perinteistä rikosproosaa. Hän käy hanakan kriittisesti kiinni ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareihin. Lieneekö myös Svea Mamman salaisissa kaapeissa luurankoja, jotka pitäisi paljastaa.

Larssonin teksti on journalistisen iskevää, joskus jopa hengästyttävää, mutta silti helppolukuista. Taustatyöt on tehty huolella. Myös henkilökuvaukset ja dialogit toimivat mainiosti.

Oman lajityyppinsä ehdottomaan aateliin kuuluva rikosromaani jättää vain yhden kysymyksen: Julkaistaanko neljäs käsikirjoitus vielä tulevaisuudessa. Toivottavasti.