Ihminen muistaa ne asiat menneisyydestään mitkä tahtoo. Joel Haahtela on pienten tarinoiden kerääjä. Edellinen kirja, Perhoskerääjä, liikkuu saksalaisella kielialueella, niin tämäkin teos Lumi peittää jäljet.

Kummassakin kirjassa ihmettelin nuoren kirjailijan kykyä kuvata monien ikäkausien ihmisiä. Maisemat ovat vieraita. Oudoimmalta alkaa tuntua tämän kirjan myötä Helsinki. Kaikkialla, koko Euroopassa, sataa lunta. Nyt Helsinki on alku- ja loppunäyttämö, mutta Saksa käännekohta.

Eurooppalaiset ovat matkalla, kokevat toisiaan, eri ikäkausia elävät eivät lopulta osaa kysyä toisiltaan olennaisia kysymyksiä. Vastauksiakin on vaikea löytää.

Tänä vuonna juhlitaan Euroopan viime vuosisadan ”hullua” vuotta 1968. Joel Haahtela ottaakin tähtäimeensä elämän 30-40 vuotta sitten. Joskus 70-luvun lopulla saatiin kiinni viimeinenkin Baader-Meinhof-ryhmän terroristi ja tuomittiin elinkautiseen.

Tarinan mies oli 60-luvulla tavannut opiskelijatoverin, tytön, Saksassa. Rakkaustarinan tapahtumapaikkana oli ikiaikainen Heidelberg, yliopistokaupunki, jonne puhalsivat muutoksen tuulet yhtä lailla kuin muuallekin.

Mutta osa Saksan yhteiskunnalliseen heräämiseen päätyneistä nuorista radikalisoitui edelleen. Lukija kysyy itseltään, kertoivatko vanhemmat tyttärelleen, mitä tekivät Natsi-Saksan aikana.

Sodanjälkeisten ikäpolvien tarve oli tehdä pesäero sodan kokeneeseen sukupolveen. Olen kuullut saksalaisopiskelijoiden tarinoita nuoruudestaan. Historia päättyi vuoteen 1933. Kouluissa juutalaisvainoja ei käsitelty.

Radikaalein nuoriso Euroopassa tarttui aseisiin. Lehdissäkin mietittiin, onko nuoriso tullut hulluksi ja ottanut tosissaan Sigmund Freudin lanseeraaman oidipaalisen tilanteen ja päätynyt isänmurhaan konkreettisesti.

Kirjan päähenkilö on toipumassa vakavasta sairaudesta ja on heikko, mutta tahtoo kuitenkin hoitaa työnsä yliopiston professorina. Sitten tulee shokki, kun hän huomaa, että entinen tyttöystävä onkin vapautettu vankilasta.

Professori ei jaksa kiinnostua enää työstään. Hän antaa haastattelun televisiollekin valmistautumatta siihen lainkaan. Syynä näyttää olevan yhtäkkinen menneisyyden tulvahtaminen mieleen.

Professorilla on ullakolla matkalaukku, jossa on terroristityttöystävän kirjeitä ja valokuvia ja lehtileikkeitä. Hän on pitänyt suhteen piilossa vaimoltaan ja tarkkailee lievästi huolissaan tytärtään, joka osallistui Göteborgin mellakointiin päätyneeseen globalisaation vastaiseen mielenosoitukseen.

On olemassa sukupolvien myötä toistuva tarve sanoa, mikä on oikein ja väärin, jos vanhemmat eivät sitä kerro.

Vanhemmat käyvät töissä, vieraantuvat vähitellen toisistaan, tapaavat harvoin edes illalla. Ei ole syytä. Myöskään tytär ei kerro ajatuksistaan mitään.

Ajattelen kirjan loppua ja jonkinlaista sovintoa, haurasta rauhaa. Päädyn epäilyyn. Jos lopussa olisi ollut välienselvittely, puhuttu elämisen moraalista, niin rauha olisi ollut käsitettävämpi.

Toisaalta Haahtela valitsi todennäköisemmän vaihtoehdon: porvariston hillityn charmin, joka pitää hiljaisuuden rikkumattomana. Olisiko mahdollista uskoa puheeseen, joka välittyisi katseista ja eleistä ja olisi totta ilman sanojakin?

Ehkä se on todellisinta.