Leena Nygård (KP)Robert Åsbacka: Urkujenrakentaja. Suom. Katriina Huttunen. Schildts Förlags Ab 2008. 264 s.
Mikä on ollut elämäsi tuskallisin hetki? Thomassonilla niitä on ollut monta. Elämänsä parhaat asiat hän on jo menettänyt, osaksi omasta syystään, osaksi kohtalon oikusta.
Thomasson, Robert Åsbackan Urkujenrakentaja-kirjan päähenkilö, on vanheneva mies, joka asuu yksin kerrostalohuoneistossaan Uudenkaarlepyyn keskustassa. Elämä soljuu päällisin puolin verkkaisesti, paljolti muistoissa, kunnes loukkaantuminen jokirannassa tuo tuttavapiiriin uusia ihmisiä.
Thomasson on ollut varastopäällikkö Sally Vikingillä, joka sittemmin sai nimekseen Estonia. Vaimo, latvialaissyntyinen Siri on ollut kanttori-urkuri ja johdattanut miehensäkin musiikin ja kirjallisuuden maailmaan. Yksi tuskallisista asioista on Sirin menehtyminen Estonian upotessa. Laivassa työskennelleenä Thomasson tuntee sen perin juurin, eivätkä realistiset kuvitelmat siitä, miten Siri on kohdannut loppunsa, lakkaa piinaamasta häntä. Vaihtoehtoja on useita, kaikki julmia ja ahdistavia.
Tuskallista on myös kohdata oma syyllisyytensä ja kovaa työtä päästä sovintoon itsensä kanssa.
Olohuoneeseensa hän on rakentanut urut, jotka muistuttavat kirkon vanhoja, nyt jo soittokelvottomia Telin-urkuja. Urut Thomasson on rakentanut vaimonsa muistoksi, ehkä kuin tätä palaavaksi odottaen. Itse hän ei osaa soittaa.
Loukkaantuminen tapaturmissa ei jää yhteen kertaan, vaan onnettomuudet kohtaavat Thomassonia yksi toisensa jälkeen. Avuttomana hän kuitenkin huomaa, ettei ole yksin, vaan monet ihmiset ottavat asiakseen hänestä huolehtimisen. Yksi heistä on yläkerrassa asuva ruotsalainen Agnes, taidekoulun opiskelija. Juuri hän kokoaa vastauksia kysymykseen elämän tuskallisimmasta hetkestä opinnäytetyötään varten ja käy polkemassa urkuja Thomassonin asunnossa tämän maatessa sairaalassa.
Robert Åsbackan verkkaan etenevä teksti on paljolti arkista, realistista ja yksityiskohtaista, mutta se antaa tilaa myös sellaiselle, mikä nousee arjen yläpuolelle ja mitä ei ole helppo sanoiksi pukea. Thomasson pohtii runoutta, muistelee yhteisiä luku- ja keskusteluhetkiä Sirin kanssa ja ihailee Buxtehuden musiikkia. Yksi suurista hetkistä on, kun hän vihdoin kuulee cd:ltä ensimmäisen kerran Buxtehudea, toisen kaltaisensa urkujenrakentajan soittamana.
Komiikkaakaan ei kirjasta puutu. Sivuhenkilöistä verevimmiksi eivät yllättäen nouse lähipiiriin ilmaantuneet auttajat, vaan kaupungille säännöllisesti rollaattorinsa varassa suunnistava kaikkitietävä ja kenties vähän kylähullu Berg.
Uusikaarlepyy miljöönä elää hyvin konkreettisesti Åsbackan tekstissä: Topeliuspuistikko, Pankkikatu, Abekon tehdas, taidekoulu, teatteri Scala ja paikalliset harrastajanäyttelijät... Teerijärveläissyntyinen, nykyisin Ruotsissa asuva kirjailija onkin asunut kaupungissa lapsuudessaan. Mutta miksi hän on valinnut kirjoittaa paikasta ja paikan tunnusta niin uskollisesti – onko se jonkinlaista pohjalaista kotiseuturakkautta, kaipuuta menetettyyn ja merkitykselliseen? Vaiko vain kirjoitustekninen ratkaisu? Joka tapauksessa lukijana nautin siitä, samoin kuin yhdistelmästä arkista ja ylevää sekä kaipuun ja luopumisen tuntojen surumielisyyttä.