Hyvän huomenen terveiset sinne kotisuomeen.

Aamupäivä oli eilettäin vapaata, joten käväisin aavistuksen pitemmällä kävelylenkillä kunnianarvoisan hotellini ympäristössä. Menin ulko-ovesta ensin oikealle ja sitten uudelleen oikealle ja siitä etiäpäin kadun yli ja taas vasemmalle palan matkaa ja niin poispäin. Karttaa ei ollut mukana, mutta mielestäni olin koko ajan kartalla missä menin.

Matkan varrella siinä silmäilin taas tavallista kiinalaista aamutoimintaa. Yhden kerrostalon (siis ei täällä muita ole kuin korkeita kerrostaloja tai hirmukormeita kerrostaloja) pihalla oli voimakkaantuoksuisia kukkia. Vihreät lumpeenlehdet, pitkä varsi ja valkoinen kukka. Nimestä ei mitään hajua, kukasta sitä kyllä riitti. Eikä hajussa mitään valittamista ollut, tuoksu on tällä kertaa parempi määritelmä.

Palan matkaa eteenpäin, niin alkoi tuoksua vastaleikattu nurmikko. Paikallinen talonmies pikkarainen siinä puski leikkuria. Liekö ollut pikkarainen lomilla, kun nurmikko oli päässyt aika pitkäksi, melkein polvenkorkuiseksi. Konekin leikkaili kiinni. Saa siinä hikeä pyyhkiä, kun ei ole ollut ajoissa asialla.

Seuraavassa kadunkulmassa oli seniorikiinalaisia naisia päivänvarjon alla. Nämä olivat niitä seniorivoluntaareja, joita oli pestattu myös turisteja ja/tai kisavieraita jeesaamaan. Vähän veikkaisin, että jos jotain menisin kysymään, niin hirveä hyörinä alkaisi, kiinankieli kaikuisi ja mitään en ymmärtäisi. Yritys sata, tulos nolla. Ei millään pahalla.

Sen sijaan sinipaitaisten avustajien luo voi mennä, sillä näillä nuorilla on aina jollain tapaa englanti hanskassa ja asenne työntekoon eri luokkaa kuin nykynuorisollamme maassamme (nyt setä vähän opettaa).

Joo, mutta seniorikiinalaisten naisvoluntaarien ryhmästä noin kymmenen metrin päähän oli kokoontunut miesryhmä, oletettavasti avustajien aviomiehiä, ilmeisesti vahtimassa naisväen touhua. Miehet istuivat katukäytävällä, eikä siinä silloin liioin kainosteltu lain, (tsaju)pullo kiersi ringissä ja irvisteltiin vain.

Sanomattakin on selvää, että ryhmän vantterimmilla veijareilla oli napatuuletus käynnissä.

Tulin siinä kierroksellani lähikauppani (viisi kerrosta ja-niin-edelleen) lähistölle. Sen verran olen kinunnut tiimimme naisjäseniltä viikkorahaa, että pyörähdin tuliaisia hakemaan, kun aikaa kerran oli. Kaupanteko sujui kuin heinänteko kun on tuota kokemusta jo kertynyt.

Reipasvauhtinen kävelylenkki pakkasi janottamaan, joten piti poiketa vielä alakerran ruokapuodissa. Kaksi jääteetä kylmiöstä kainaloon ja kokeeksi myös tuuttitöttörö jäätelöä, että tulee sitäkin maistettua ja kassalle.

Oli reilusti jonoja ja ihmisillä hirmusti tavaraa lasteissa. Täällä Kiinassa muuten ostoskärryt on kerrosmallisia. Työntösuunnassa kärryt ovat lyhyitä, alle puolet oikiasta eli Suomen mittakaavasta. Kärryissä on tasoja, joihin pistetään ostoskorit ja niitä sitten lastaillaan päällekkäin niin paljon kuin tarvis on. Varmaan tähän kerrostalomalliin on menty ihmispaljouden vuoksi. Suomalaismallisella letukkakärryllä voisi ollakin aika vaikea sompailla viikonloppuruuhkissa, luulen.

Kassalla kävi taas perinteiset. Pitkät jonot, menin yhteen. Vieressä tyhjä kassa, jota tuli tyttö rahatukun kanssa täyttämään. Kiinalaisrouva kysyi jotain tytöltä, ilmeisesti tiedusteli, että avaako tämä kassan. Vastauksesta päätellen avaa, kun rouva jäi lasteineen kassan viereen.

Minä siinä sitten, että vaihdanpa jonoa. Olin lukenut, että kiinalaiset ovat kovia etuilemaan ja nyt koin sen itse. Vanha seniorikiinalaisnainen, about 70 ja risat, ihan väkisin ja törkeesti työntyi kärryineen eteeni. Ihan varppina olin siinä ennen. Mutta kärsivällisyyteni kun on kasvanut, annoin olla, kolmeksi piti töihin ehtiä, joten jonotetaan sitten tässä.

Ja aika tyylikkään kauan jonotin, sillä kiilailuepisodin jälkeen kassatyttö oli sanonut huihait ja häipynyt jonnekin. Tyttöä ei näkynyt, ei kuulunut ja etummainen rouvakin alkoi hermostua ja ryhtyi huutelemaan jonnekin jotakin. Pientä nootinsävyä oli ilmassa.

Oli aika ottaa käyttöön Tamin teesi nro 36: analyysi–johtopäätös–toiminta. Analyysi (tästä ei tuu mitään, tyttö otti loparit)–johtopäätös (tee herran nimessä jotain)–toiminta (vaihda alkuperäiseen jonoosi).

Tein työtä käskettyä, varsinkin kun viereisessä jonossa oli nyt vuorossa (jos olisin pysynyt alkuperäisellä paikallani, söisin jo ulkona jäätelöä) pari miestä, joiden ostoskorin sisältö koostui oluttölkeistä ja nuudelista. Toinen oli vielä paremmin varustautunut, sillä hänellä oli kahden edellisen ainesosan lisäksi vessapaperia. Siinähän on selviytymispakkaus loppuviikoksi.

Siihen sitten ja vuoroni tuli. Kun maksun aika koitti, siirryin oppieni mukaisesti rahojeni kanssa pari metriä eteenpäin antaakseni tilaa seuraavalle ja samalla vilkaisin takavasemmalle. Siellä seniorimummo seisoi yhä paikalla, johon piti eteeni kiilata. Kassatyttöä ei missään.

Sisäisesti piti vetää henkinen polvituuletus, olinko vähän vahingoniloinen.

Jonoepisodin aikana jätski oli ehtinyt sulaa, totesin kaupan pihalla. Maistoin haukkaisun verran ja heitin lopun sulaneen massan roskiin. Tilastotappio.

Hotellille kävellessä yhdessä risteyksessä oli taksi lauennut keskelle vilkasta liikennettä. Siinä oli Hyundai Elantra, joita valtaosa Pekingin takseista on, konepelti auki ja pari miestä ruuvasi muttereita stoalaisella tyyneydellä, vaikka miljoonaliikenne huristi vierestä ohi. En mennyt auttamaan, kun en moottoreista(kaan) mitään ymmärrä.

Haluatteko muuten kuulla, miten minulle kävi kerran, olikohan talvella kasikolme Haapajärvellä? Ai ette, no kerron silti.

Minulta lähti valehtelematta autosta ratti irti kesken ajon. Tosi ku vesi. Allani oli ensimmäinen autoni Fiat 127 ja liekö ollut kohtalon johdatusta, että ratti irtosi ns. Hankkijan (jonka nimi esiintyy tässä blogisarjassa liiankin usein) risteyksessä.

Fiiuhan oli Hankkijan piirimyynnissä, joten marssin sitten apua hakemaan liikkeen sisältä. Siellä ei muuten heti uskottu, kun kerroin mikä oli hätänä. Marssittiin sitten ulos katsomaan ja huomasin, että kiireessä oli jäänyt etuovi auki. Kasettimankasta kuului hirmuisolla (siihen aikaan vielä huudatin stereoita kuten nuoret yleensä) jodlausta. Sen vuoksi, että olin piloillani saanut kaverilta joululahjaksi jodlauskasetin. (Olin silloin sijaistamassa kyläkoululla äitiyslomalla ollutta opettajaa ja kyläkoulun opehan on maalla suuri herra, jolle kuuluu antaa joululahjoja, vaikka niille kyllä maksetaan palkkaakin. Pientä, mutta silti).

Sen kasetin päälle olin kyllä äänittänyt nuorten sävellahjasta tai jostain poppimusiikkia, mutta äänitys oli jäänyt hieman vaiheeseen. Tässä tilanteessa kasetti oli omia aikojaan pyörinyt jodlausosastolle.

Siihen tilanteeseen sitten tuli sattumalta myös Haapalan Timo kotikylältä, nykyisin pääkaupunkiseudulla (terveisiä). Taisi siinä olla Lassilan Artokin, no enivei.

Jostain jonkin sortin tilapäisapu löytyi ja ratti saatiin takaisin väliaikaiskiinnityksellä. Siitä kotia päin kymmenen kilometriä Oksavan/Autiorannan suuntaan isän (terveisiä) verstaalle. Perille päästiin ja pojat ajoivat pyynnöstäni perässä, jos vaikka väliaikaisripustus pettää. Antoivat shittiä olosuhteisiin nähden liian kovasta tilannenopeudesta, vaikka ajoin alle sataa.

Sittemmin seuraavan takatalven räntäkeleillä ajoin autoni katolleen. Ei käynyt kuinkaan, etulasikin irtosi kokonaisena. Oli helppo kömpiä sitä kautta pois autosta. Ei siitä muuta seurausta ollut kuin että kitkarenkaat joutuivat henkilökohtaiselle mustalle listalleni.

Menipä taas.

Palataan aamuun ja otetaan lakonisempi linja: sitten menin hotelliin.

Ei sen kummempi aamulenkki.

Juha Savela

Kirjoittajan toinenkin auto oli Fiat (128), mutta sittemmin merkki on vaihtunut.