Elokuville on vain yksi kriteeri, myös lastenfilmeille: haluaako sen nähdä uudestaan? Kotimaiset lastenelokuvat eivät ole enää harvinaisuuksia. Rölli ja metsänhenki, Pelikaanimies, Valo, Unna ja Nuuk, Onni Von Sopanen ja Risto Räppääjä pärjäävät laadussa aikuisten suomifilmeille, ja menevät parhaimmillaan niistä ohikin.

Kaisa Rastimo on epäonnisen ja riitojen sävyttämän Heinähatun ja Vilttitossun jälkeen tarttunut eläinaiheeseen, kuin jatkona Raimo O. Niemen Pojassa ja ilveksessä ja Suden arvoituksessa aloittamalle suuntaukselle. Monisyisten ainestensa ristivedossa Myrsky pyrkii kiinnostamaan lasten lisäksi myös teinejä ja perheen aikuisia jäseniä.

Kaukasialaista paimenkoiraa luonnehtiva vierasperäinen sana ”owcharka” opitaan Myrskyn kodissa uuden lemmikin myötä. Berliinin muurin murtumisvuonna 1989 isä tuo Itä-Saksan puolelta 9-vuotiaalle Muru-tytölleen tuliaiseksi erikoisen karvaturrin, Myrskyn.

Pehmeän muusikkoisän (Janne Virtanen) ja armeijan palveluksessa olevan tiukemman linjan äidin (Laura Malmivaara) kahden lapsen taloudessa myrskyisä hauva aiheuttaa ristiriitoja ja rupeaa pomottamaan koko perhettä. Naapurisopukin häiriintyy niin, että haukkuvan ja suuren eläimen takia piha-aitaa pitää korottaa ja portti panna lukkoon.

Lisäväriä ja haasteita Murun ja Myrskyn arkeen tuo murrosikää tuiskiva isosisko (Sara Tammela) ja tämän Pelle Miljoonaa siteeraava punkkaripoikaystävä (Antti Väre). Aidan toisella puolen haulikkoa heiluttaa kissoja ja koiria vihaava naapuri (Mikko Kivinen).

Rastimon ohjaama ja yhdessä Marko Rauhalan kanssa käsikirjoittama Myrsky syrjäyttää kirjeenvaihtoleikeissään lapsen ja eläimen suhteen kehityksen. Sen mukana filmistä puuttuu myös seikkailun tuntu ja eteenpäin kulkeva tarina. Lähimenneisyyden poliittiset murrokset ja nuorison hyvää tarkoittava radikalismi ylilyövine muoteineen näyttävät kiinnostaneen tekijöitä enemmän kuin kiinteä juoni tai kokonaiset henkilöt.

Viimeistään kaksoistornien sortumisen myötä maailman hirveydet tunkeutuivat lasten maailmaan niin, että niitä oli käsiteltävä kodissa ja koulussa perheen pienimpienkin kanssa. Silti en ihan ymmärrä, miksi Murun ikäistenkään tyttöjen tai poikien tarvitsisi juuri nyt tiedostaa ”stalinistikoirien” kohtalot Itä-Saksan armeijan sotapoliiseina ja rajamuurin vartijoina. Olisiko eläinten ja ihmisten suojelun tärkeää aihetta voitu sivuta lastenelokuvassa ajankohtaisemmin ja arkisemmin? Ja antaa lapsen olla lapsi?

Filmin alun ja lopun ulkomailla kuvatut tai sellaisiksi taiten lavastetut jaksot ovat Myrskyssä huolellisimmin toteutettuja. Näiden kehysten välissä ilmaisu sitten poukkoilee. Kuvat vaihtuvat varoituksitta ja perusteluitta latteista pihapiiri- ja kasarminäkymistä koristeellisiin kesämaisemaidylleihin. Kohtausten ja jaksojen ketjut linkittyvät sotkuisesti. Voisihan elokuva parhaimmillaan välittää myös lapsikatsojalle muodon, tyylin ja rakenteen kauneuden tajua?

Sivuhenkilöt, kuten poikaystävä, naapurit ja työtoverit, ilmestyvät tyhjästä eikä heidän olemistaan tue mikään kiinnekohta. Kuvakerronnan holtittomuus on yllättävää, kun ohjaaja sentään on tehnyt värimaailmaltaan niin yhtenäisen filmin kuin Suolaista ja makeaa jo 1995.

Vanhempain vastakkaiset luonteet ja ammatit ovat hyvä keksintö, joka ei toimi. Isän muusikkous ja äidin armeijatausta eivät vakuuta. Keksityt konfliktit kilpailevat huumorin kanssa väkinäisyydessä. Vika tuskin on näyttelijöissä, vaan ohjauksen ja käsikirjoituksen valinnoissa, joiden seurauksena oivallukset eivät kotoudu filmin maailmaan jääden ideatasolle.

Suomifilmeissä ennenkin korostunut ongelma on vuoropuhelun äänitys. Myrskystä on paikoin vaikea saada selkoa päällekkäisen dialogin ja metelin keskeltä. Erityisesti lasten repliikkien kohdalla olisi voitu skarpata. Puute on tuskin vain tekninen, sillä suloinen Ronja Arvilommi ohjataan esittämään puolet vuorosanoistaan suorana huutona. Lapsiperheen realismia ehkä, mutta edes elokuvissa olisi vanhempienkin lupa hengähtää ja nauttia normaalista äänenkäytöstä, jotta asiasisällöstä saisi selvän.

Kun aikuiskatsojana sain pääni kipeäksi mekastuksesta, heittelehtivästä kuvauksesta ja tarinan tekemällä tehdystä, oikukkaasta kerroksellisuudesta, voi vain ihmetellä mitä jää lapsen mieleen. Ehkäpä soma pikkutyttö, kiltti punkkaripoika ja komea koira? Mutta niidenkin välille olisi voinut sovittaa luontevamman yhteyden kuin nyt.

Hämmästelen myös, miksi eläimiin kohdistuvan väkivallan tuomitsevaan filmiin vyöryy loppuhuipennuksena panssarivaunu. Sitä kun näköjään tarvitaan koirasankarin lisäksi suojelemaan Murua tappajaksi leimatulta metsän kontiolta.

Myrskyä katsellessa tuli ikävä Kaija Juurikkalan Valon (2005) lasten näkökulmasta lähtevää omaperäisyyttä ja Johanna Vuoksenmaan Onni von Sopasen (2006) sivuosia myöten oivasti personoituja henkilöitä. Sekä tietysti Liisa Helmisen mestarillista Pelikaanimiestä (2004), jossa lapsen mielikuvitus ja seikkailun kokemus yhdistyivät viisaan tarinan kautta kaikenikäisiä katsojia kunnioittavaan ja ehdottoman elokuvalliseen lopputulokseen.