KOKKOLAKokkolan oopperan Ragazzi-konsertti Raatihuoneella sunnuntaina 3.8. Robert McLoud, Hilary Summers, Mikael Bellini ja Hannu Ilmolahti – laulu, Maria Pulakka ja Laura Kangas – viulu, Lauri Pulakka – sello & viola da gamba, Jarmo Julkunen – luuttu, Anna-Maaria Oramo – cembalo.

Suurten tapahtumien helmoissa syntyneet pienet oheiskonsertit tarjoavat usein iloisia yllätyksiä yleisölleen. Esiintyjät pääsevät itse valitsemansa ohjelmiston kimppuun, usein pienemmälle estradille ja ilman suuria ennakkopaineita. Raatihuoneen salissa täyttyivät pitkälti mainitut vaatimukset sunnuntai-iltana, joten vaisto veti metsästämään mielenkiintoista elämystä.

Musisointi kehkeytyy herkästi erityisen luovaksi, jos ohjelmistovalinnat tarjoavat sille vielä sopivan lavean hiekkalaatikon. Varhaisbarokin musiikillinen maailma sopi siis tilanteeseen mitä parhaiten. Monteverdin laulumusiikki kun on juuri sitä lajia, joka vaatii intiimiä tunnelmaa ja rohkeaa heittäytymistä. Händelin aariat taas värisevät jo itsessään niin reaktiivista tunnelatausta, että taitava laulaja nostaa näppärästi yleisön sentin irti penkistä. Konsertin laulut olivat näiden kahden herran oopperoista sekä madrigaali- ja messukirjoista.

Niinpä syöksähdimme siekailematta piehtaroimaan antiikin sankarien nautinnollisen ylilyövissä tunnekuohuissa. Illan aikana saimme armon tutustua mm. Caesarin urotöihin, Senecan eksistentiaaliseen kriisiin ja Odysseuksen vaimon räytyvään ikävään. Säestyksestä huolehti periodimusiikin sisäistänyt tiimi, joka tarjosi sopivan sähäkkää kyyditystä illan solisteille.

Hannu Ilmolahden majesteettisen soinnikas Merkuriuksen rooli ja ylväs Laudate Dominum rauhoittivat sopivasti välimerellisen temperamentista tunnelmaa. Samalla tuli selväksi, kuinka kovassa seurassa hän tässä konsertissa oli. Robert McLoudin kypsässä äänessä on nautinnollisesti rentoa tilaa ja kropan muhevaa sointia. Hilary Summers on taas lähes luonnonoikku, kontra-alttomainen naarastiikeri. Hän polkaisi käyntiin sellaisen tunnemyrskyn, jonka jälkeen kukaan ei voi sanoa Monteverdiä tylsäksi. Händelin melismaattiset vuoristoradat saivat hänet vain innostumaan entisestään. Kontratenori Mikael Bellini juonsi hersyvästi omat kappaleensa, joihin hänellä oli selkeästi tiivis henkilökohtainen suhde. Huimapäisen Orlandon seikkailut manalassa saivat häneltä juuri sopivan hyperaktiivisen ja koomisen tulkinnan. Bellinin kirkkaan vivahteikas ääni sopi oopperamenoon oivallisesti.

Kaikesta tihkui esiintyjien lämmin kiintymys illan musiikkiin. Välittömässä kamarimusiikillisessa ilmapiirissä kappaleet saivat luvan nousta sellaiseen intensiteettiin, jonka tavoittaminen suuressa konserttisalissa olisi äärettömän vaikeaa. Pienet epätäsmällisyydet ja lievät ylikierrokset olivat tässä menossa erottamaton osa pelin henkeä. Yleisön suosio oli syystä vilpitön ja ihastunut. Miten saisi siirrettyä edes pienen palasen tällaista otetta jokaiseen konserttiin?