Cornelius Jakkhelln: Jumalten tuho. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2008, 511 s.

Norjalainen fantasiaromaani Jumalten tuho on kuin suunnaton kirjoitettu larppaus, henkilöinä pääasiassa jumalia tai muita fantasia-henkilöitä. Se voisi olla huono amerikkalainen elokuva, jotain fantasian ja splatterin väliltä, niin verinen törkykasa se on.

Cornelius Jakhelln voitti pohjoismaisen aikalaiskirjakilpailun Norjan palkinnon. Hän on noin 30-vuotias Berliinissä asuva mm. muusikko. Kirjan taustalla soitetaan bläkkfakkingmetalshitmuusikia.

Suomentaja on valinnut translitteroidun englannin välihuomautuksiin, jonka oletan olevan tämän kirjan norjalaisversiossakin. Pirkko Talvio-Jaatisella on ollut hirmuinen urakka. Nuori kirjailija on tahtonut kirjoittaa mammuttikirjan ja on käyttänyt siinä lähestulkoon kaikkea saagojen maailmasta ja vähän enemmänkin. Suomentaja ei ole ensimmäistä kertaa asialla, ratkaisut eivät ilmeisestikään olleet helppoja, mutta jää tämä silti hankalanpuoleiseksi lukukokemukseksi.

Norjan ja Islannin historiasta tunnetaan paljon saagoja, sadunomaisia sankaritaruja, jotka perustuvat petkutukseen, viekkauteen, murhaamiseen ja kaikenlaiseen väkivaltaiseen käytökseen. Sankaritarut ovat kostotarinoita, jotka kulkevat sukupolvia pitkin.

On hyvä ajatus marssia kirjastoon ja etsiä Aale Tynnin suomentamat Edda-runot ja lukea myös Antti Tuurin kääntämä proosasaagakirja Snorri Sturlussonista, sekä Anni Sumarin tietokirja Oðinnin ratsu. Niistä saa käsityksen siitä, että nuori norjalainen proosakirjailija on ottanut shitfakkingmatslipertiis kirjoittaessaan. Kirja onkin nimeltään saagaromaani.

Fiktion ei tarvitse tietenkään noudattaa alkuperäisiä runoja. Tässä vanhat jumalat, jotka tulivat luoneeksi ihmisen, päättävät lopettaa ihmiset. Saagoissa niin ei käy.

Jumalat muistuttavat kreikkalaisia: oikuttelevia ja pahansisuisia kuin uhmaikäiset, mistä seuraa yhtä ja toista epämiellyttävää sekä jumalille että muille olioille kuten susille, kääpiöille ja jättiläisille ja ihmisille.

Kalevalan mietteliääseen eepokseen tottuneelle saagat ovat ehkä hieman tyrmääviä. Kalevala on aika rauhanomainen ”saaga”. Shamaaniaiheita on myös saagoissa. Niin myös kreikkalaisissa jumaltaruissa, joissa jumalat kykenevät vaihtamaan hahmoaan.

Geenitutkimus tehnyt jättiloikkia viimeisen 10-20 vuoden aikana. Tämä alue on se, johon nuori norjalaiskirjailijamme kiinnittää huomionsa.

Yksi ”puolituisista”, hyvin itsepäinen ja älykäs kääpiö, keksii ruveta tekemään itseään kopioivia ihmiskoneita, jotka ohjelmoidaan eliminoimaan ihmiset. Kaikki oliot eivät ole suunnitelmasta yhtä mieltä. Siitä seuraa sitten lopullinen välienselvittely. Hirmuinen sota.

Kirjan kansilehdellä ei ole turhaan varoitusta voimakkaista kohtauksista. Kirja on paljon voimallisempi väline kuin elokuva, koska mielikuvat tulevat omasta päästä. En nyt oikein käsitä, kenelle kirja on suunnattu. Lapsille ja nuorille se on turhan väkivaltainen. Toisaalta maailma on väkivaltainen. Tässä on mielikuvitushahmoja, jotka pelaavat tämän maailman pelejä ja itsestäänselvänä päämääränä on valta ja kunnia.

Titaani-biomassoista kootut uudet oliot ovat tieteiskirjallisuudesta tuttuja. Ihmisten ruumiinosia vaihdellaan jo nykyään ja titaani on elollisen organismin aika hyvin sietämä aine. Kirjailija on tutkinut asioita, sitä paitsi hän on saanut kosolti apurahoja romaanijättiläisensä kirjoittamiseen.