Arne Nevanlinna: Marie. 288 s. Otava, 2008.

Arne Nevanlinna on määritellyt itsensä ”aktiiviseksi helsinkiläiseksi kirjoittajaksi, kirjailijaksi ja osa-aikaiseksi arkkitehdiksi, passiiviseksi professoriksi, tekniikan lisensiaatiksi, sotaveteraaniksi ja eläkeläiseksi”. Marie on 83-vuotiaan kirjailijan yhdeksäs teos ja ensimmäinen romaani. Se osoittaa, ettei ihmisen luovuus ole iästä kiinni.

Romaanin tapahtuma-aikana vuonna 1899 syntynyt nimihenkilö täyttää 100 vuotta. ”Ei hän mikään arvoton vanhus ole vaan arvokas vanha ihminen, ei mikään rouva M, vaan Marie Elise Myhrborgh, syntyjään Céline, nimekästä strasbourgilaista juristisukua.”

Marie asuu helsinkiläisessä hoivakodissa ja muistelee mennyttä elämäänsä. Teksti on tajunnanvirtaa, jossa aikatasot vaihtelevat samassa virkkeessä monella kymmenellä vuodella, jos ei lähes sadalla. Ensin tämä hieman hämmentää, mutta siihen tottuu pian.

Muistojen ja säilyneiden kirjeiden kautta Marien elämäkerta ja siihen nivoutuvat sukujen vaiheet tulevat elävästi kerrotuiksi. Hän on elänyt lapsuutensa ja nuoruuttaan Strassbourgissa. Hän olisi halunnut jatkaa koulunkäyntiä ja äiti Elisekin oli sitä mieltä, mutta isä päätti toisin. Isän mielestä tytär tarvitsi valmennusta vain perheenemännän rooliin.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Marie työskenteli vapaaehtoisena sairaalassa kotikaupungissaan. Suomenruotsalainen kalastajanpoika Wilhelm Myhrborgh on varattomuutensa vuoksi lähtenyt opiskelemaan ulkomaille ja tulee samaan sairaalaan. Nuoret rakastuvat, ja niin Marie asuu lopun elämänsä Suomessa tohtorinnana. Miestään hän kutsuu Guillaumeksi ranskalaisittain.

Guillaumesta tulee kirurgi. Perheen kolmesta lapsesta vain yksi jää eloon. Rakastumisvaiheen jälkeen avioliiton ylläpitävä voima on rutiini. ”Vähitellen Marie huomasi, ettei tärkein ollut rakkaus, koska sitä oli tarjolla niin vähän, vaan rutiini, koska sitä oli tarjolla niin paljon.”

Mariella on oma salainen elämänsä, kuten miehelläänkin. Marien mielestä elämässä on tärkeää syntymä, rakkaus ja kuolema.

Tarina tulee eläväksi Marien terävien havaintojen ja aistivaikutelmiin perustuvien muistojen kautta. Sisustukset, astiat, hajut ja isoisän vaatteiden karheus luovat tunnelmaa.

Ranskalaisuuden ja saksalaisuuden välinen jännite leimaa monia muistoja. Vanhalla Mariella on kieliongelmia, kun hän puhuu omituista ruotsia eikä ymmärrä kunnolla suomea. Ranskaa opiskellut yöhoitaja kiinnostuu kuuntelemaan häntä, ja saa lempinimen Enkeli. Vanhalle Marielle ainoa poika Edouard on tärkeä.

Marien kriittinen suhtautuminen hoitokodin henkilökuntaan ja hänen kohteluunsa siellä, osoittavat tärkeän ongelman. Vanhaa, arvokasta ihmistä loukkaa, kun hänestä puhutaan hänen ylitseen ja kuvitellaan, ettei hän kuule eikä ymmärrä tai mikä vielä pahempaa ei välitetä, vaikka hän kuulee ja ymmärtää.

Kirjailija on taitava kuvatessaan Marien sisäistä maailmaa. Miehenä hän eläytyy hienosti naispäähenkilön osaan. Romaanin loppu osoittaa, että Nevanlinna on taitava myös juonen kehittelijänä. Kumma jos ei tämä romaani kelpaa Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi.