KOKKOLA

Sex and the City – Sinkkuelämää. Ohjaus ja käsikirjoitus Michael Patrick King Candace Bushnellin kirjasta. Kuvaus John Thomas. Pääosissa Sarah Jessica Parker, Kim Cattrall, Kristin Davis, Cynthia Nixon. 148 min. K-13. Tuotanto HBO Films. Bio Rex 1.

Uudessa kirjassaan Bambi vs. Godzilla (Simon & Schuster) käsikirjoittaja ja ohjaaja David Mamet puhuu ”isoista, huonoista kesäfilmeistä”, joiden sanoma amerikkalaisille on: ”Tarpeeksi ison rahan kulutus on lääke kaikkiin vaivoihin. Olet osa kansaa, osa järjestelmää, joka voi tuhlata 200 miljoonaa dollaria puoleentoista tuntiin roskaa. Sinun täytyy olla tärkeä.”

Amerikassa Sex and the Cityn filmiversio on tuottanut jo tekobudjettinsa (65 miljoonaa dollaria) kaksinkertaisesti. Suomessa sen on nähnyt 150 000 katsojaa. Onko ostava yleisö väärässä? Sinkkuelämää on naiskatsojille suunnattu ”chick flick”, likkojen filmi, joka kertoo tyttöjen välisestä ystävyydestä. Ja aihehan on ihan hyvä. Parempia toteutuksia olen kyllä nähnyt.

En ole seurannut sarjaa, mutta luulen, ettei HBO-yhtiö ole lähtenyt menestyvää kaavaa korjailemaan. Sex and the City ei näytä eikä tunnu elokuvalta. Sarjan ohjaajan, käsikirjoittajan ja tuottajan Michael Patrick Kingin ensifilmi on sikermä löyhiä, latteasti kirjoitettuja kohtauksia, joihin tv:stä tutut hahmot on neljä vuotta sarjan päättymisen jälkeen kerätty kuin luokkakokoukseen. Onko nelikymppisten tyttöjen elämässä mikään muuttunut?

Upea Carrie (Sarah Jessica Parker) suunnittelee häitä, mutta ei tiedä valitako maistraatti ja yksinkertaisen tyylikäs puku vai kirkkohäät ja hääunelmahattara Vivienne Westwoodilta, tuolta Sex Pistols -yhtyeen haute couturistilta. Muovikulhoa muistuttava sulhanen Mr. Big, jota Chris Noth esittää kaiken hylkivään teflontyyliin, kyltyy pähkäilyyn ja Carrielta palaa päreet.

Järkinainen Miranda (Cynthia Nixon) hämmentyy, kun aviomies Steve yllättäen syrjähyppää vaimon vaivaisen puolen vuoden pihtauksen jälkeen. Kiltti Charlotte (Kristin Davis) nauttii perhe-elämästä, mutta lapsi on hänelläkin pöytäkoristeena tai lemmikkieläimen asemassa, ja mies Sinkkuelämän muiden könsikkäiden tapainen alaviite.

Viisikymmentä täyttävä rempseä Samantha (Kim Cattrall) kipuilee rikkaan, pahvipäisen, poissaolevan poikaystävänsä ja naapurin kimppakivaa harrastavan playboyn välillä. Kumpikaan ei tunnu vaivan arvoiselta, sillä näyttelijässä olisi virtaa vaikka Todella upeeta -sarjan Patsyn mittoihin, jos käsikirjoituksesta löytyisi vähän ideaa ja ryhtiä.

Sarjan luonteeseen kai kuuluu villi ja vapaa seksi. Harmi, etten tunne hahmoja paremmin. Silloin pariutumisissa ehkä aistisi jotain hellää ja kaunista tai eroottista, eikä vain kiillotettua pehmopornoa.

Vain kahdesti elokuva sivuaa vakavia asioita. Ensimmäisessä Steve (David Eigenberg) loukkaantuu vuoteessa Mirandan haluttomuudesta. Toisessa Samanthan turkki joutuu aktivistien töhrimäksi. Tekemisen heppoisuutta kuvaa se, ettei tilanteesta irtoa herkullista ironiaa, niin kuin Todella upeeta -sarjassa osattaisiin. Aktivistit kuvataan sekopäähäiriköiksi, jotka yrittävät sabotoida likkojen pyhää shoppailunvapautta.

Sellaista murhetta ei tytöille nimittäin tule, mitä huutokaupan timanttisormus tai cosmopolitan-cocktail ei hukuttaisi. Carrien naimadepis taas ratkeaa ripulihuumorilla. Ja käytännön ongelmiin saa ammattiapua. Lapsenhoitaja on kiva olemassa, vaikka kumpikin vanhempi olisi paikalla. Aviopulmiin löytyy terapeutti, jonka neuvot ovat yhtä hyviä kuin Carrien kotikutoiset aforismit: jotkut rakkaustarinat vain jäävät novellin pituisiksi.

Muotilehti Vogue suostui kuvauksiin omissa tiloissaan, koska tarinan Carrie on ”ideaali Voguen nainen”. Ja se Westwoodin luomus juuri sitä, mitä ”chic newyorkilainen pukisi häihinsä”.

Veljentyttäreni kävi Madridissa Manolo Blahnikin myymälässä ja näki siellä melkein samanlaiset korkokengät, jotka Carrie unohtaa elokuvassa tyhjään lukaaliin. Eikä hintakaan olisi ollut kuin kuutisensataa euroa! Mutta bongatkaa filmistä myös Fred Leightonin korudesign ja tietysti se Charlotten pikkutytön käsilaukku, aito Leiber (4295 dollaria).