Steven Bach: Leni Riefenstahl, suomentanut Jaana Iso-Markku, Otava 2008, 507 sivua.

Ei, oheista kuvaa ei otettu puoluetoimistossa.

Ei, herrasmiehen näköinen henkilö oikealla ei ole sattumalta paikalle piipahtanut puoluesihteeri.

Oikealla on lisääntyvien maakuntien Saksan diktaattori ja vasemmalla arjalaisen elokuvan kehittämispäällikkö Leni Riefenstahl.

Mein Führer, leidi on juuri sanonut.

Riefenstahlin onnistui hämärryttää kytköksensä natsi-Saksan johtajiin ja toimintansa Kolmannen valtakunnan elokuvapropagandistina niin, että vielä Riefenstahlin kuollessa 101-vuotiaana 2003 uskottiin hänen olleen vain tietämätön kansallissosialistien myötäilijä.

Steven Bach osoittaa käsityksen perin virheelliseksi.

Bachin mukaan Lenin äiti Bertha Riefenstahl oli juutalainen, minkä tiedon maineenhimoinen Leni häivytti syntyperätodistuksestaan Saksan elokuvavirastolle 1933.

Riefenstahl väitti kuolemaansa asti kuulleensa Hitlerin nimen ensimmäisen kerran 1932, vaikka Hitler oli ollut julkisuudessa jo 1920-luvun alkupuolelta lähtien. Leni selitti olleensa niin uppoutunut taiteeseensa.

Kun Riefenstahlin tietoisuus heräsi, häntä kiinnosti omien sanojensa mukaan vain mies, ei kansallissosialistinen ideologia.

Tosiasiassa Riefenstahl oli lukenut Mein Kampfin ennen ensimmäistä tapaamistaan Hitlerin kanssa.

Hän sanoi englantilaiselle lehtimiehelle 1938: ”Luin sitä junassa, kuvauspaikalla, vuoripurojen ja metsien tuntumassa. Se teki minuun valtavan vaikutuksen.”

Riefenstahl hakeutui 1932 Sportpalastiin Hitlerin joukkokokoukseen ja ”oli kuin minuun olisi iskenyt salama”, Riefenstahl myönsi. Myöhemmin hän puhui vain viehätysvoimasta.

Tapahtumat seurasivat toisiaan loogisesti. Riefenstahl kirjoitti Hitlerille ja tapasi tämän 22. toukokuuta 1932.

Führer oli kuvankauniin Lenin käsittelyssä sulaa vahaa ja sanoi: ”Kun pääsemme valtaan, Teidän täytyy tehdä elokuvani”.

Jo 1933 Riefenstahl kohotti kätensä Hitler-tervehdykseen Eisberg (Jäävuori)-elokuvansa ensi-illassa ja poisti julisteista elokuvan tuottajan juutalaisen Paul Kohnerin nimen. Elokuvasta hän sai kansan parissa jäätikköhalkeama-haukkumanimen natsilutkana.

Riefenstahl ei myöntänyt tehneensä elokuvia muusta kuin taiteellisista lähtökohdista. Tosiasiassa hän pyrki natsien sisäpiiriin ja teki sen mitä Hitler toivoi. Kansallissosialistiseen puolueeseen hän ei kuitenkaan liittynyt.

Riefenstahlin ja Hitlerin ei-seksuaalinen suhde hyödytti molempia. Riefenstahl sai haluamaansa valtaa, seurapiiriloistoa, mainetta ja rahaa, Kolmas valtakunta upean apurin propagandalleen moderneimmalla taiteenalalla.

– Hän on kaikista tähdistä ainoa, joka ymmärtää meitä, propagandapäällikkö Josef Göbbels kirjoitti päiväkirjaansa.

Riefenstahlin uralle ei enää ollut esteitä. Suurimmat produktiot lankesivat hänelle kuin itsestään eikä rahoitukselle ollut ylärajaa.

Ensin valmistui Sieg des Glaubens (Uskon riemuvoitto) vuoden 1933 Nürnbergin puoluepäiviltä ja seuraavana vuonna Sieg des Willens (Tahdon riemuvoitto) jälleen puoluepäiviltä. Jälkimmäisessä lentokone laskeutuu pilvistä tuoden Hitlerin kuin messiaan Saksan kansan vapauttajana.

Tahdon riemuvoitossa Riefenstahlin ammattitaito ja taiteellinen näkemys asetettiin palvelemaan Hitlerin tavoitteita, lakaisemaan ne vähäiset roskat, jotka hänen tiellään vielä olivat.

Samaan aikaan ihmisiä kärvisteli jo lukemattomissa keskitysleireissä, joista Riefenstahl väitti saaneensa tietää vasta sodan päätyttyä.

Oli selvää, ettei olympialaisista Berliinissä 1936 tekisi elokuvaa kukaan muu kuin Riefenstahl.

Sitäkään hän ei myöhemmin tunnustanut, että tilaus tuli suoraan Hitleriltä, jolta elokuva sai jättirahoituksen varmistamaan huippumodernit tekniset valmiudet Olympian tekemiselle.

Ensi-ilta Hitlerin syntymäpäivänä oli loistokas. Koko maailman diplomaattikunta oli paikalla ja Riefenstahl liihotteli kuin kuningatar kaiken keskipisteenä.

Elokuvan ideana oli peittää kansallissosialismin todelliset kasvot, näyttää Uuden Saksan kaunisteltu muotokuva, hämätä luulemaan Saksan rauhantahtoa.

Kun sitten Riefenstahl kiersi Yhdysvaltoja ja Saksasta tuli uutisia Kristalliyöstä salamurhineen, Leni kieltäytyi uskomasta, sillä ne olivat ”kaikkien aikojen suurimman miehen” panettelua.

Riefenstahl oli todistamassa puolalaiskaupunki Konskien verilöylyä syksyllä 1939. Sen Riefenstahl kiisti, vaikka Bachin mukaan hän oli todistettavasti paikalla.

Teurastuksen näkeminen ei muuttanut Riefenstahlin suhtautumista kansallissosialismiin. Kesäkuun neljästoista 1940 hän sähkötti Führerille: ”Miten koskaan voimme kiittää teitä kylliksi? Onnentoivotusten esittäminen on aivan riittämätön tapa ilmaista Teille minua liikuttavat tunteet”.

Niin ikään Riefenstahl käytti Alamaa-elokuvassaan romaneja, jotka sitten vietiin keskitysleireihin tapettaviksi.

Sota päättyi. Riefenstahl joutui Yhdysvaltain joukkojen pidättämäksi ja toistuviin kuulusteluihin 1950-luvun alkuun asti. – En tiennyt mitään, hän vastasi.

Mutta erillissota-Suomi ei olisi ollut ummehtunut Suomi, ellei täältä olisi vielä otettu yhteyttä Riefenstahliin, että tämä tulisi kuvaamaan Helsingin olympialaisia.

Leni Riefenstahl, kiipijä ja patologinen valehtelija, tunnusti vain Hitlerin viehätysvoiman, ei palveluksiaan kansallissosialistiselle järjestelmälle.

Hän onnistui puolittain. Hänet luokiteltiin natsien myötäilijäksi, ei Hitlerin ja kansallissosialismin fanaattiseksi ihailijaksi tai propagandistiksi.

Oli vain kätelty.