Markku Laitinen

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen haluaa aidosti puolustaa lapsen oikeutta hyvään kasvuympäristöön. Hän ei kuitenkaan halua jakaa vanhemmille mitään kasvatusvinkkejä.

” Vinkit ja temput eivät ole tie lapsen sieluun ja sisimpään.”

Sinkkonen tuo esille muutamia epäkohtia, jotka eivät kuulu lapsen hyvään kasvuun. ” Nuoria äitejä ja isiä ei pidä puristaa tyhjiin ammatillisen uran tai talouselämän tarpeiden tähden, sillä siitä seuraa lukemattomia haittavaikutuksia heille itselleen ja varsinkin heidän lapsilleen.”

Sinkkonen ei hyväksy mallia jossa lapselta odotetaan sopeutuvuutta. ” On aivan pakko murtaa myytti kaikenkestävästä ja kaikkeen sopeutuvasta lapsesta. Jos lapset sopeutuisivat kaikkeen, miksi jonot tutkimuksiin ja psykiatriseen hoitoon pitenevät pitenemistään?”

Rakkaus, hoiva ja rajat ovat niitä peruselementtejä, joihin Sinkkonen luottaa. Sensitiivinen, lapsen tunnemaailmaa ymmärtämään pyrkivä kasvattaja tarjoaa jo tiedostamattaan rakkautta, hoivaa ja rajoja. Miksi Sinkkosen täytyy itsestäänselvyyksistä puhua? Siksi, koska hän työnsä puolesta joutuu näkemään, ettei läheskään kaikille lapsille ole suotu tunne-elämää ymmärtäviä vanhempia.

Sinkkonen osaa tuoda näkemyksiään esille monin eri tavoin, esimerkit ovat yksi tapa jonka kautta lapsen maailma parhaiten avautuu.

” Miniä oli viimeisillään raskaana, ja kun supistuksia alkoi olla kovin tiheään, hän soitti anopin kolmevuotiaan esikoisensa hoitajaksi. Tämä pani välit poikki mummiinsa pitkäksi aikaa, sillä hänen järkeilynsä mukaan äiti lähti sairaalaan, koska mummi tuli. Jos mummi olisi pysynyt kotona, ei äitikään olisi lähtenyt pois ja tuonut tullessaan sitä kiljuvaa pikkusisarta.”

Aivan hämmästyttäviä ovat esimerkkikuvaukset siitä, kuinka avuttomiksi jotkut vanhemmat ovat lastensa edessä menneet.

”Olen kuullut lukemattomia kuvauksia vanhemmista, jotka ovat aivan voimattomia pienten kolmevuotiaiden kiukuttelijoidensa kanssa. Joku isä juoksee pitkin pusikkoja soppakulho kädessään maanittelemassa pikku-Siiriä syömään. Severin äiti etsii kolmelta yöllä radiokanavaa, josta tulisi musiikkia. Severi näet herää joka yö kolmelta ja haluaa kuunnella musiikkia, eikä äiti ole keksinyt siihen muuta keinoa kuin sopivan radioaseman etsimisen. Nelivuotias Aaro muksauttelee nyrkeillä äitiään ja haukkuu tätä paskapääksi. Äidin ainoa reaktio on hämillinen hymy.”

Sinkkoselle lapsen omaehtoinen leikki merkitsee paljon. ” Leikki ei ole koskaan työtä, eikä se ole kevyttäkään. Se on luovuuden äiti, tapa olla olemassa ja suhtautua maailmaan. Se on sisäisen autonomian ja elävyyden perusta, väkivallan vihollinen, patologisen narsismin surma. Siksi meillä on vain vähän tärkeämpiä tehtäviä kuin leikin herättäminen ja tilan raivaaminen sille.”

Sinkkosen kirja on täynnä kevyellä otteella kirjoitettua painavaa asiaa.