NIVALAJoutilas mies –ooppera Nivalan jäähallissa torstaina 12.6. klo 19. Pääosissa Nicholas Söderlund, Lassi Virtanen, Esa Ruuttunen ja Katriina Leppänen, ohjaus Juha Hurme, musiikin johto Timo Hannula.

Pentti Haanpää oli työtä vieroksuva elämän taiteilija, jonka tekstit ja elämä on Nivalan toisessa oopperaproduktiossa nivottu oivaltavasti yhteen. Haanpää pyristelee irti arjen realiteeteista, jossa muutetaan vaivalla sonta ensin leiväksi ja sitten takaisin sonnaksi. Wiina-Matissa hän kohtaa sitten oman seppä Högmaninsa, joka antaa kirjailijanretkulle uuden palon.

Juha Hurmeelle on ollut ilmeisen mieluista sorvata Haanpään teksteistä Joutilas mies -ooppera. Kieli on herkullisen omintakeista ja täynnä hytkäyttäviä ilmaisuja. Tästä huolimatta libretossa ei ole löysää juuri nimeksikään. Pidempiä orkesterijaksoja ei oikeastaan ole. Selvemmin erottuvia aariajaksoja teoksessa on vain muutama, eivätkä nekään oikeastaan pysäytä tarinan kulkua. Hurmeen ohjaus pitää lavan ja tarinan liikkeessä, ja imu vain paranee loppua kohti.

Jorma Panula oli ilmeisen oiva valinta tämän oopperan säveltäjäksi. Teemat on uutettu juurevasta länsisuomalaisesta kansanlauluperinteestä ilman musikaalihenkisiä makeutusaineita. Uusklassinen karu sointimaailma sopii luontevasti maanläheisten teemojen kyytipojaksi.

Runsaasta huumorista ja oivaltavasta instrumentaatiosta huolimatta musiikki pysyi oopperassa nöyrästi roolissaan pyrkimättä varastamaan liiaksi huomiota. Orkesteri oli napakassa iskussa, ja jousisto vetäisi tarpeen tullen päälle sellaisen pelimannitämmin, johon eivät laitosorkesterit taivu.

Nicholas Söderlundin tumma ja soinnikas ääni muotoili Haanpäästä yllättävän vakavanoloisen ja tulisieluisen taiteen esitaistelijan, jolle Lassi Virtasen välitön Wiina-Matti loi valoisan kontrastin. Esa Ruuttunen heittäytyi kerrassaan hykerryttävästi höperön Paalikin isännän rooliin. Katriina Leppänen oli hänelle uskottavan kylmä-ääninen pirttihirmu, joka piti ukkonsa järjestyksessä. Muutenkin solistikunnalla oli ääni hyvin auki.

Lauluun keskittyminen jätti tietysti roolin paikoin vielä taka-alalle, mutta se paikkautuu useampien näytösten myötä. Kuoro oli Pulasta pienentynyt puoleen, mutta se hoiti vaativan osansa sitä komeammin niin soinnin kuin lavatyönkin puolesta.

Joutilas mies hahmottelee Pentti Haanpäästä taiteilijan arkkityyppiä, joka joutuu rakentamaan identiteettiään ulkoisen paineen keskellä. Hän raivaa tiensä läpi halveksivan yhteisön ja seuraa sisäistä paloaan. Näin kaiken ylle piirtyy näennäisen keveyden alta hätkähdyttävän vahva julistus taiteen arvosta ja taiteilijan olemassaolon oikeudesta. On oma asiansa, missä määrin Joutilas mies antaa kirjailijasta luotettavan kuvan. Ajattelemisen aihetta siitä varmasti yleisölle kuitenkin lohkeaa.

Oopperahanke on näyttänyt jo toisen kerran kyntensä uudella hyvällä kantaesityksellä. Toivoa sopii, että näitä nähtäisiin jatkossa jossain muuallakin. Niin tai näin, tämän jälkeen ensi kesäksi lupailtu Viimeiset kiusaukset alkaa tuntua jo aivan mahdolliselta.