Suomi on kirjoittajien luvattu maa, ellei peräti suurmaa. Täällä on harrastajia ja ammattilaisia suhteessa väestöön varmasti Euroopan huippua. Teatterimaana Suomi on ainutlaatuinen. Tämä kirja käsittelee itsenäisen Suomen alkuvuosikymmeniä, joten kirjeissä näkyy Suomen sivistyselämän nopea kehittyminen heti sisällissodan jälkeen.

Aino Kallas on edelleen tunnettu ja rakastettu kirjailija (esim. Sudenmorsian, Reigin pappi), mutta Anna-Maria Tallgren on varmaan vähemmän tuttu. Hän oli kirjallisuus- ja teatterikriitikko ja esseisti. Kirjoittamisen ohella hän kokosi antologioita, toimi Kansallisteatterissa johtaja Eino Kaliman apulaisena dramaturgina, ja julkaisi kirjan muodossa neljä esseekirjaa.

Aino Kallas (o.s. Krohn) ja Anna-Maria Tallgren tapasivat toisensa ensimmäisen kerran Kööpenhaminassa vuonna 1919. Ystävyys syttyi heti ja jatkui lähinnä kirjeenvaihdon merkeissä kummankin aktiivisen työuran ajan miltei kommentointina.

Aino Kallas asui kirjeenvaihdon aikaan Lontoossa miehensä Oskarin (Oscar), virolaisen diplomaatin vaimona ja vapaana kirjailijana. Anna-Maria Tallgren asui aluksi Helsingissä, mutta joutui sitten vetäytymään työnsä menettäneenä Turun Maarian pappilaan, lapsuudenkotiinsa.

Vanhempien kuoltua ei tytärkään enää elänyt kovin kauan, talvi- ja jatkosodan läpi rauhan aikoihin, mutta kuoli sitten jo 1947. Aino Kallas kuoli kymmenisen vuotta myöhemmin, 1956 Helsingissä.

Kallas ja Tallgren eivät kokeneet olevansa kilpailijoita, saati elävänsä toisella puolen aitaa, kuten nykyään on usein kriitikko- ja kirjailija-ammattilaisten laita. Kummallekin suomenkielinen kirjallisuus oli sydämen asia.

Esseistiltä odotetaan yleensä enemmän analyyttisyyttä kuin intuitivisuutta. Toisaalta, kuten Laitinen esseessään Tallgrenista vuonna 1947 sanoi, ilman jonkinasteista astumista ilmiön/henkilön olemukseen essee ei kykene välittämään lukijalle kohteen tärkeyttä.

20-30-luvuilla naiskirjailijat ja esseisti-kriitikot olivat harvinaisia. Tallgren oli köyhä, ja olisi kiinnostavaa tietää mihin suuntaan kriitikoiden asema on kulkenut. Esseistit ovat nykyään varsinkin sanomalehdistössä poikkeuksia.

Kirjeenvaihdon kliimaks on Tallgrenin kohtalo, kun hän ilman omaa syytään joutui ensin pois Helsingin Sanomista ja sen jälkeen myös Kansallisteatterista, jossa hän oli dramaturgina. Tapahtumien taustavaikuttaja Santeri Ivalosta on kirjassa kuvakin, pönäkkä herra.

Syyt potkuihin olivat selvät. Tallgren oli nainen ilman tukiryhmiä, mutta myös lahjakas kirjoittaja. Ihmetyttää että Kai Laitisen esseessä sen paremmin kuin Kallaksen muistokirjoituksessa ei puhuta näistä vääryyksistä mitään.

Tallgrenin onni oli löytää kuitenkin ystävä, joka saattoi tukea ja lohduttaa, Aino Kallas. Kallas eli Lontoossa, ja sai puolestaan Tallgrenilta paljon apua näytelmiinsä. Työtään he pohtivat varmaan jokaisessa kirjeessään.

Tallgrenin ja Kallaksen elämänkerrat? Niitä ei ole. Sietäisi olla. Tallgren oli laajasti sivistynyt, kielitaitoinen – samoin Kallas. He olivat harvinaisia naisia.

Sotien välisen 20 vuoden ajalta ei ole kovin kirjallisuustieteellistä tutkimusta.

Oikeastaan vain Olavi Paavolainen on ollut maininnan arvoinen. Ja teksteistä lähinnä kaksi: Suursiivous lastenkamarissa ja Nykyaikaa etsimässä. Suomalaisen kirjallisuustutkimuksen ohuus käy ilmi.

Kuvittelenko ehkä, että sivistyneistö olisi voinut estää seuraavan sodan? En, joutuihan Saksastakin pakenemaan henkensä edestä koko taideväki.

Eino Kalima oli Tallgrenille kertonut että syy siihen, miksi tämä ei saanut Kansallisteatterin vakinaista dramaturgin paikkaa oli sukupuoli.

Ei voisi enää tapahtua? Eikö todella enää tapahdu?

Kirjeet ovat paras mahdollinen tapa seurata sitä, miten kummankin naisen tuotanto eteni. Kallas oli naimisissa, hänellä oli lapset, mutta myös Saarenmaalla huvila jossa hän saattoi kirjoittaa, paitsi aivan viime vuosina, kun Oskar Kallas joutui pois Lontoosta ja kumpikin puoliso alkoi sairastella.

Kallas puhuu Viron myyteistä – mutta kun näytelmä (esim. Mare ja hänen poikansa) on Estonia-teatterissa, se saakin hurjan vastalauseryöpyn niskaansa. Kallas eli elämänsä kahden kulttuurin välillä, mutta koki Lontoon loistavana paikkana katsoa kulttuurinvälisyyttään välimatkan päästä.

Pääsi Tallgrenkin nuorena matkustamaan, kävi Ranskassa ja Lontoossa. AKS:n tullessa yhä voimakkaammaksi, Tallgrenin ja Kallasin asema heikkeni. Kirjoittajat, joiden intressit ovat Pohjoismaissa, Ranskassa ja Englannissa, eivät sopineet kuvioon.

Kummankin elämä päättyi sairastamisiin ja läheisimpien kuolemaan. Aino Kallasilta kuoli kolme lasta ennen hänen omaa kuolemaansa, samoin mies, jonka elämäkerran hän ehti kirjoittaa.

Sairauksista moni olisi voitettu uusilla lääkkeillä, joita ei tietenkään sodan aikana ja pian sen jälkeen Suomeen tullut.

Tässä on nyt kahden ihmisen omakätinen elämänkerta kirjeiden muodossa. Kyllä siitä löytää aineksia ajatteluun ja ihmettelyyn. On hyvä että se on julkaistu nyt, kun Suomi on jälleen kerran käännekohdassa. Nyt sivistystä uhkaa rahan valta enemmän kuin koskaan.

Silja Vuorikurun toimitustyö on ansiokas. Hän on sijoittanut kirjeenvaihdon väliin selittäviä lyhyitä elämänkerrallisia kappaleita, jotka laajentavat kirjeiden joskus henkilökohtaisia kuvauksia.