Aamuaurinko on jo korkealla. Kävelemme kalastusta harrastavan Sten Petterssonin kanssa Ähtävänjokivartta kohti koskipaikkoja, joissa hänellä on tapana pyytää kalaa. Linnut visertävät kuin viimeistä päivää. Niillä on kiireensä pesänteossa ja reviirien vahtimisessa. Jostain kasvoille leyhähtää hienoinen viileä tuulenhenki.Tie kala-apajille on kuiva. Traktorin painama toinen raide on kasvanut umpeen, jäljellä on metsäpolku, melko kuivaa kangasta, mutta lähempänä jokea on kosteikkoa.
– Täällä on joku nähnyt karhujakin. Niitä on alkanut liikkua lähialueilla, ei kuitenkaan kovin monia, Sten Pettersson kertoo.
Pian saavumme laavulle. Ähtävänjoessa tällä kohdalla on paljon saaria. Niitä on joessa muuallakin runsaasti, ennen niissä pidettiin lampaita. Alueet ovat yhteismaita, joiden omistajat hallinnoivat kalastusalueita ja myyvät kalastuslupia.
– Olen harrastanut kalastusta pienestä pojasta saakka. Jossain vaiheessa tärkeintä oli saada saalista. Mitä pidempään olen ollut mukana, sen vähäisemmäksi on muuttunut kalan saannin merkitys. Luonnon kokeminen on tullut tärkeäksi, Pettersson juttelee kiinnittäessään virveliin pientä kalan näköistä uistinta.
– Täällä jossain lähistöllä asustelee ja pesii lehtokurppa. Iltaisin sen voi joskus havaita lentävän yli. On kuin olisi jotain jäänyt kokematta, ellei sen ääntä jostain kuule.
Hän on Ala- ja Ylä-Ähtävän kalavesien osakaskunnan sihteeri ja mukana Ähtävänjoen urheilukalastajissa. Kalassa käydään porukassakin.
– Kalamiehillä on omat juttunsa, ja on hauska kuunnella hyviä tarinankertojia. Osa jutuista voi olla liioittelua, mutta huumoria niissä on.
– Eräs lappforsilainen mies kertoi omistaneensa niin hyvän uistimen, että kun hän kalasta tullessa laittoi sen roikkumaan aitanseinään, oli aamulla kaurapellossa vana, kun hauet olivat käyneet sitä ihastelemassa, Pettersson kertoo.
Kalastuspaikka on aika lähellä maantietä, josta väliin kuuluu autojen ääni. Muutoin voisi luulla olevansa erämaassa. Alueella on useampia pieniä koskia. Rantavedessä kasvaa järvililjoja, kesän mittaan niihin tulee kukkavana ja valkoiset kukat. Rentukat kukkivat jo. Vesi on alkukesästä vielä korkealla, siihen vaikuttavat juoksutukset yläpuolen järvistä Lappajärvestä ja Evijärvestä.
– Täältä saa yleensä haukea ja ahventa. Voimayhtiöllä on velvoiteistutuksia eli taimentakin jokialueelle istutetaan. Isoimmat kosket on valjastettu, mutta pienempiä, vapaina virtaavia on useita. Ähtävän kirkolta yläjuoksulle päin on seitsemän ja saman verran alajuoksun suuntaan, Pettersson sanoo.
Jonkin verran koskia on kunnostettu. Jokialueella on paljon myös suvantopaikkoja ja korteikkojen suojaamia poukamia, joissa kalat voivat kutea. Hauen kutuaika on ohi. Se liikkuu nyt paremmin ja nälkäisenä voi käydä pyydyksiin.
– Parasta hauki on fileoituna ja paistettuna. Ahvenen maku on ehkä vieläkin parempi. Joskus täältä saa säynävää ja särkeä. Monet eivät niitä halua pyydystää, koska sanovat niitä mauttomiksi.
– Eräs tuttava kertoi särjen maistuvan silliltä, jos sen laittaa sillipurkissa olevaan mausteliemeen ja antaa olla viikon. Ei kuulemma kukaan huomaa mitään, Pettersson naurahtaa.
– Kaloista voi saada myös hyviä kalapullia, jauhaa vain ne ruotoineen, tekee pulliksi ja paistaa. On kalan laittamisessa ruoaksikin oma nautintonsa, hän sanoo.
Pettersson on pahoillaan siitä, että monet menevät luontoon sitä pilaamaan. Laavupaikoille jätetään roskia ja rikkinäisiä pulloja. Niin ikään yritetään saada sytykkeitä nuotioon koivuista tai muiden alueella kasvavien puiden rungosta.
– Eihän niin saisi tehdä. Puu alkaa kitua ja kuolee, kun sen runkoa laajalti vahingoitetaan. Luontoa pitää kunnioittaa eikä ajattelemattomasti toimia omien päähänpistojen mukaan, Pettersson pohdiskelee.
Hän jää narrailemaan kalaa jokivarteen, kun minä lähden töihini. Ähtävänjoen kosket solisevat.