Kestomerkitsijät – Roadmarkers. Ohjaus Juho Kuosmanen. Käsikirjoitus Paula Mononen. Kuvaus Mika Vartiainen. Äänisuunnittelu Pietu Korhonen. Leikkaus Maria Palavamäki. Lavastus Iina-Maija Koskinen. Puvustus Siru Kosonen. 18 min. Tuottaja Toni Panula. Taideteollinen korkeakoulu/Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osasto.

Jörn Donner haki Oscarinsa vuonna 1983, tähän mennessä ainoana suomalaisena. Aki Kaurismäki voitti Cannesin kakkospalkinnon, Grand Prix´n 2002. Petri Kotwica osallistui Berliinin elokuvajuhlille Mustalla jäällä helmikuussa. Ja torstaina Cannesin punaista mattoa asteli kokkolalainen Juho Kuosmanen oman lyhytelokuvansa näytäntöön.

Visuaalisesti hallittu ja näyttelijätyöllään vakuuttava Kestomerkitsijät nähtiin torstaina ranskalaisfestivaalin virallisessa Cinéfondation-sarjassa. Jo elokuvan sinne saaminen on saavutus. Kymmenen vuotta festivaaleille kuuluneen Cinéfondationin tarkoituksena on löytää maailmalta elokuvakoulujen ”huippuja”, jotka ”osoittavat lahjakkuutta ja ansaitsevat rohkaisua”. Elokuvista palkitaan kolme parasta, joista ensimmäinen saa 15 000 euron pääpalkinnon seuraavan filmin tuotantoon. Festivaali takaa myös, että palkitun tekijän ensimmäinen pitkä elokuva esitetään Cannesissa.

Tänä vuonna Kuosmasella on 16 nuorta kilpailijaa muun muassa Yhdysvalloista, Ranskasta, Iso-Britanniasta, Israelista, Venäjältä ja Etelä-Koreasta. Niitä näkemättäkin voi ennustaa, että suomalaisfilmi erottuu persoonallisen eksoottisena kirjavassakin joukossa.

Festivaalin tuomaristo kenties yhdisti Kuosmasen elokuvan karun luonnon ja vähäeleisen ihmisluonnon kauneusarvot Cannes-suosikki Kaurismäkeen. Kestomerkitsijätkään eivät juuri puhu, vaan toimivat. Cannesin connoisseur panee merkille, että niin Kaurismäellä kuin Kuosmasella sielun sanattoman kaihon tuo ilmoille ajaton iskelmä, tässä Laila Kinnusen.

Mutta yhtä hyvin Kestomerkitsijöiden kohdalla voitaisiin puhua Matti Ijäksestä, Heikki Turusesta tai vaikka Leevi &The Leavingsistä ja Tuomari Nurmiosta. Sanalla sanoen hyvin suomalaisesta olemisen ja ilmenemisen tavoista.

Asvalttimiehiin on liitetty roppakaupalla erotiikkaa, mutta kuka virittäisi laulun kestomerkitsijöille? Noiden hiljaisten puurtajien ansiota on, että pysymme autolla oikealla puolella tietä. Heidän luovan maalarin merkkikielensä vihjeistä tiedämme, milloin keskiviivan saa ylittää.

– Sitä aina oottaa jotakin, sanoo työkoneen nuori kuski Helvi, jota esittää kokkolalaistaustainen Elina Hietala. Hänelle tuhannen kilometrin jyrääminen helvetinkoneella syyskylmässä sateessa saisi jo riittää. Jami Hyttisen esittämä vanha mies on tottunut. Merkkiviivan pitää pysyä suorana. Mutta vanha mies tietää myös, että elämässä on muutakin huomioitavaa.

Mikko Pörhölän nuorempi mies kuljettaa tiekoneen edellä avolavapakua ja seuraa sivupeilistä. Toisin kuin työkaverin, hänen katseensa ei ole merkkiviivassa, vaan Helvissä.

Ennen kuin Helvi lähtee, nuorukaisen on sanottava jotain ratkaisevaa. Mutta kohtalo puuttuu peliin. Kestomerkitsijöissä ihmisten reaktiot ovat joko ali- tai ylimitoitettuja. Keskitietä, normaalia kanssakäymistä ei ole. Odotetaan jotain, halutaan jonnekin. Ainakin tästä hetkestä pois.

Anteeksi ja kiitos eivät kuulu kestomerkitsijöiden sanavarastoon. Tunteet ovat silti vahvoja ja teot merkitystä täynnä. Vaikka urakka seisoo, ensin nuollaan haavat. Vanha mies korjaa Helvin pyörän, Helvi luovuttaa työkoneen avaimet.

Kun suomifilmissä viimeksi purettiin ahdistusta särkemällä lapiolla autonikkunat, Mikko Koukin henkilöhahmon syöksykierre ja patoutunut viha olivat ounasteltavissa Aku Louhimiehen Pahassa maassa. Lyhytfilmissä toimitaan pätkityillä piuhoilla. Nuoren miehen purkaus on odottamaton. Koukilla oli syynsä, häntä petettiin, häntä katsoja ymmärsi. Pörhölän nuorukaista ei aivan. Nyt uhrit ovat sijaiskärsijöitä ilman taustaa. Tragikoomiseksi kohtaus heltiää vasta otoksessa, jossa Pörhölä hakee lapion pois pellolta.

Kestomerkitsijäin aggressiiviset purkaukset eivät istu lakoniseen tarinaan. Lyönnit tuntuvat tasapainoisen käsikirjoituksen ylilyönneiltä. Esittäjien katseissa olisi merkkikieltä tarpeeksi.

Helvi tekee lähdöllään oikean valinnan. Lyhytfilmin kauneimmassa otoksessa Elina Hietala pyöräilee kuvaan ja kuvasta pois antaen tilaa paratiisimaisen kauniille ruskalle, koivikko- ja peltonäkymille. Ja silloin Laila laulaa Esko Linnavallin sovittaman traditionaalin Näitkö sen?

Kuosmanen ja tekijäryhmä ovat tehneet ihmeitä saadakseen Hietalan, Hyttisen ja Pörhölän persoonallisuudet esiin ravalta ja sateelta suojaavien työasujen alta. Sadekaavun suojistakin Hietalan tyttö on risaisen pyöränsä selässä, naama naarmuilla, mustelmilla ja mullassa, samanlainen ilmestys kuin Jeanne Moreau, Anna Karina tai Kristiina Halkola, nuo aivan muiden elokuvien villit ja vapaat luonnonvoimat.

Ohjaaja Juho Kuosmasen kommentteja Cannesista ei vielä torstaina saatu.