Woody Allen: Pelkkää anarkiaa. Suomentanut Seppo Loponen. Sid. 169 s. Tammi 2007.

– Tobias toimi hevoskuiskaajana texasilaisella karjatilalla, mutta sai hermoromahduksen, kun hevonen kuiskasi takaisin.

Woody Allenin vitsit iskeytyvät aina yhtä yllättäen – kuin Titanic jäävuoreen. Ja aina uppoaa. Tai useimmiten. Sillä mies on fiksu ja hauska. Pohtii kuin pieni Bergman, mutta huomaa myös pohtimisen naurettavuuden.

Tai ei aina. Kun Allen, 72, yrittää olla vakava, kuten elokuvissa Sisäkuvia (1978) tai Syyskuu (1987), on tulos mahtipontinen, tai mikä pahempaa, keskinkertainen. Mutta ohjaajana Allen on lannistumaton, listalla jo yli 40 teosta. Mies on 1990- ja 2000-luvuilla tuottanut filmin per vuosi. Myös puolivillaisia, mutta uusimpia, kuten Match Pointia ja Cassandra’s Dreamia, on kovasti kehuttu.

Niistä heikommistakin löytyy hyviä ideoita, joten voi kysyä, onko Allen parempi käsikirjoittaja kuin ohjaaja? Hän aloitti 15-vuotiaana rustaamaan vitsejä muille ja siirtyi sitten stand up -koomikoksi. 1960-luvun esiintymisistä on Rhino-yhtiö julkaissut levytyksen Standup Comic, jolla Allen kertoo muun muassa avioliitostaan.

– Vaimoni oli kypsymätön. Kun olin ammeessa, hän tuli kylpyhuoneeseen varoittamatta ja upotti kaikki veneeni.

Pitkästä aikaa Allenin kirjoituksia saadaan suomeksi. Pelkkää anarkiaa kokoaa tekijän uusimmat jutut ja ivamukaelmat, jotka tarttuvat ajankohtaisiin ilmiöihin tai ikuisiin totuuksiin aina yhtä ilkikurisesti. Kirjallisissa sketseissä esiintyvät wagnerilainen siivooja Grendel, intialainen maantierosvo Veerappan, elokuvien ”romaanisointeja” harrastava filmituottaja, tryffeleitä metsästävä yksityisetsivä ja kiinteistönvälitystoimisto nimeltä Mengele.

Kirjayhtymän aiemmin julkaisema Allen-kokoelma Sivuvaikutuksia (1981) sisälsi klassisen kritiikkilainan ”kretiinimäisten kliseiden miasma”. Myös Tammen uutuudesta löytää sanavarastoon yhden rivin kiteytyksiä, kuten ”imbesilliteetin musta aukko”. Eräässä tarinassa valitetaan, kuinka ensi-illan arvosteluista ”ei kyennyt irrottamaan yhtäkään sitaattia, joka ei olisi vaikuttanut tappouhkaukselta”.

Allenin leikkisyydet kohdistuvat taaskin psykologiaan, filosofiaan, kirjallisuuteen, elokuvateollisuuteen ja teatteriin. Ensimmäisiä lukuja kahlatessa joutuu tutulle maaperälle, johon kirjoittaja ei löydä uutta potkua. Ne tuntuvat mitäänsanomattomilta kuin Allenin vähäisimmät elokuvatyöt. Mikä pahinta, sketsityyppisten kirjoitelmien rakentelu tuntuu väkinäiseltä, irralliselta taituroinnilta. Kuin sanomisen mestari vain pyörittelisi kynäänsä kuin taparikollinen. Huomio kiinnittyy myös sovinistisiin letkautuksiin, joiden toisto ei vaikuta enää ironiselta.

Oikeuksiinsa Pelkkää anarkiaa pääsee loppupuolella, jonne sijoittuvat sattuvimmat jutut. Niissä sketsinikkarin keksintä on oivallisimmillaan ja Allen käyttää sanoja kuin ilotulitteita, jotka sytyttävät toisensa koomisiin räjähdyspurkauksiin. Jokainen käänne ja kirjallinen ”gägi” johtaa uusiin ajatuskieppeihin, joissa taivas on rajana. Allenia mukaillakseni: ideat poukkoilevat ympäri huoneita kiihtyvin kehin, kunnes lukija jää kylliksi naurettuaan virumaan naattina matolle.

Seppo Loposen suomentajan urakkaa ei kadehdi. Käännös tarraa kiinni Allenin kirissä ja anarkistisissa kurveissa, vaikka amerikanismit ja allenismit eivät ole niitä helpoimpia tulkittavia. ”Cat burglar” on kattojen kautta asuntoihin hiipivä rosvo, mutta Loponen on joutunut jättämään sen ”kissavarkaaksi”, jotta vitsin sanaleikki jotenkuten välittyisi.

Mainiossa Näin söi Zarathustra -novellissa löydetään ”Nietzschen dieettiopas”. Suomennos kääntää ”Supermanin” filosofin (ja kai Alleninkin?) tarkoittaman Yli-ihmisen (Übermensch) sijasta ”Teräsmieheksi”. Myös Nietzschen postuumi teos ja käsite Der Wille zur Macht (Will to Power) on kärjistetty ”Vallanhimoksi”, vaikka totutumpi käännös on Tahto valtaan.

Ja se dieettiohje? Allenin löydön mukaan Descartes erotti mielen ja ruumiin. Niinpä ”ruumis voi mättää mahansa täyteen samalla kun mieli miettii: Mitä väliä?”