PIETARSAARIThere Will Be Blood. Ohjaus ja käsikirjoitus Upton Sinclairin romaanista Paul Thomas Anderson. Kuvaus Robert Elswit. Pääosissa Daniel Day-Lewis, Paul Dano, Dillon Freasier. 161 min. K-13. Tuotanto Paramount Vantage. City Red One.

Amerikkalainen sosialistikirjailija Upton Sinclair (1878-1968) kuvasi 20-luvun teoksessaan öljyä pahan voimaksi, joka ”kiertää maata turmellen miehet ja naiset ja houkuttaen kansat tuhoon näyillä ansaitsemattomista rikkauksista”. There Will Be Blood lainaa Sinclairin romaanin perustan, mutta kirjoittaa päähenkilön ja tapahtumat uusiksi.

Daniel Plainview on öljynporaaja, jonka sinnikkyys tuottaa tulosta. Kääntöpuolena ovat ahneus ja jakamattoman vallan halu, josta seuraa rumaa jälkeä. Paul Thomas Andersonin elokuvasovitus enteilee jo nimellään.

Öljyä vainunnut Plainview lunastaa Kalifornian syrjäseudulta ”viiriäishinnoin” pikkutilan toisensa jälkeen. Hillitty järkipuhe, kärsivällisyys ja yksinhuoltajaisän julkisivu murtavat vastarinnan. Daniel on adoptoinut kaivosonnettomuudessa kuolleen palkollisen pojan velvollisuudentunnosta ja hyötynäkökohdat mielessään. Naista tai perhettä ei nimessäänkin yksioikoisen Plainview’n maailmaan mahdu.

Tilallisen poika Paul Sunday johtaa miehen öljylähteen äärelle. Saarnaajaveli Eli Sunday ymmärtää esiintymän arvon. Hänen seurakunnastaan tulee kanto kaskessa. Plainview ei siedä kilpailua, oli kyse maallisesta tai hengellisestä vallasta.

Daniel Day-Lewis on Oscarinsa ansainnut. Näyttelijän suoritus on suurenmoinen, muttei suurieleinen. Pidätellen, päämäärälle nöyränä Day-Lewis luo arvoituksellisuudessaankin uskottavan henkilöhahmon. Kumara selkä, kävely- ja puhetyyli ovat maneeria vailla. Roolin kaikuja ei nähdä missään muussa Day-Lewisin elokuvassa.

Pääosa tuntuu sekä hallitulta, että siinä paikassa keksityltä, ensi kertaa koetun tuoreelta. Bravuureitakin Day-Lewisin tulkinnasta lohkeaa. Ravintolakohtauksen lautasliinan käytöstä tullaan puhumaan samassa sävyssä kuin Brandon sormikkaasta Alastomassa satamassa tai De Niron peilipuheesta Taksikuskissa.

On vaikea irrottaa katsettaan näyttelijästä, mutta muukin kilpailee huomiosta. Robert Elswitin Oscaroitu kamerointi hakee vertaistaan. Yhteisöllisyys ja työnkuvaus tekevät Bloodissa voimallisen paluun. Amerikoissa samaan pyrki yhtä kunnianhimoisesti Michael Cimino ja meillä Rauni Mollberg. Kaivamisen ja poraamisen saavutusten kuvissa häilyy myös Tarkovskin kellonvalantajakson pakkomielteinen kiihko.

Bloodin alussa on kymmenminuuttinen, melkein mykkä jakso mahtimiehen synnystä. Voisi ajatella, että ohjaaja ottaa 20-luvulleen mallia kauden elokuvasta, Griffithin, Stroheimin tai tuolloin aloittaneen John Fordin karuista erämaaluonnon kuvauksista.

There Will Be Blood rakentaa vahvan fyysisiä, mutta esteettisesti harkittuja ja kerrontaa eteenpäin vieviä asetelmia. Radiohead-yhtyeen Jonny Greenwoodin riipivät riitasoinnut viestivät aavistuksellista uhkaa maan uumenissa piilevistä voimista. Greenwoodin oiva mutta omaperäinen elokuvamusiikki ei niinkään säestä kuin luo hedelmällistä, rikastavaa vastusta Andersonin laveisiin otoksiin.

Tie huipulle, tyhjän päälle, rinnastaa öljykuninkaan sellaisiin elokuvamoguleihin kuin Citizen Kanen lehtikeisari, Nicolas Roegin Eurekan kultapohatta McCann tai Petsamon nikkeliruhtinas Jurmala Mollen filmissä Ystävät, toverit.

Sivuhenkilöinä onnistuvat Plainview’n ottopoika (Dillon Freasier) ja veli Henry (Kevin J. O’Connor). Pojan kuurous ja isälle käsittämätön viittomakieli havainnollistavat Plainview’n kyvyttömyyttä kommunikointiin ja epäilys veljen identiteetistä hahmottaa päähenkilön yksinäisyyttä ja irrallisuutta.

Paul Danon kaksosroolit jäävät puolitekoisiksi. Paul Sunday vilahtaa lupaavasti, mutta vain kerran. Dano yrittää kunniakkaasti mutta Eli Sundayn fanaattisuus ei vedä vertoja Brad Dourifin saarnaajalle Hustonin Wise Bloodissa. Hurjimmatkin kiekaisut tuovat mieleen puberteetin äänenmurroksen eikä Robert Mitchumin mustakaapuista petolintua Räsynukessa.

PT Andersonin parhaissa elokuvissa, kuten Kova kahdeksikko ja Boogie Nights, on hetkiä, jolloin tarina jää vellomaan omassa eltaantuneessa narsismissaan. Rakkauden värit on poikkeus, koska siinä Andersonin kikkailu laajenee koko elokuvan mittaiseksi perversioksi. (Kehuttua Magnoliaa en ole nähnyt, mutta pääseekö pantteri pilkuistaan?)

Bloodin loppujakso on filmin kompastuskivi. Kaupunkilaistuneen saarnaajan ja erakoituneen pohatan kohtaaminen on sähköinen. Nokkelassa vuoropuhelussaan se korottaa pelin jo korkeita panoksia. Henkien taisto menee kuitenkin näyttämisen puolelle ja Day-Lewis joutuu revittelemään kuin Nicholson, De Niro tai Pacino yltiöpäisimmillään.

Ohjaaja antaa periksi huonommille yllykkeilleen ja tekee verisestä loppuratkaisusta tarpeettoman ruman suistaen siihen saakka mestarillisesti hallitun ja kauniin elokuvan tasapainon. Sitä ennen komea eepoksen muoto on rikottu irtonaisilla episodeilla ja halvanoloisella takautumalla ottopojan lapsuuteen. Siksikö enimmät Oscarit menivätkin Coenin veljeksille?