PIETARSAARI

Pietarsaaren Näyttämö kietoutuu hyvän ja pahan kaapuun, muistuttumaan ihmismielen rajusta kaksijakoisuudesta. Lauantaina ensi-iltaan saatettiin Maria Jotunin romaanin pohjalta syntynyt näytelmä Huojuva talo. Näytelmäksi kyseisen tekstin on käsikirjoittanut Maaria Koskiluoma.

1930-luvulla kirjoitettu ja vasta 1963 julkaistu teos käsittelee aihetta, joka ei taida hävitä maailmankartalta niin kauan kuin ihminen lajina on olemassa. Perheväkivalta, jo sanana murheen mieleen nostattava, haastaa näyttelijät. Esko Vuorion ohjauksessa näytelmä oli taivutettu tyyliteltyyn muotoon, joka väkisinkin aiheuttaa ulkokohtaista tulkintaa. Ratkaisulla on hyvät ja huonot puolensa. Keinolla voidaan välttää yleisön ahdistuminen, mutta näin rankan aiheen äärellä se voi myös jäädä turhankin pintapuoliseksi.

Tarinassa ihmisen valinnat elämänsä suhteen kirjoittavat omaa historiaansa. Keskeinen henkilö on Lea (Marina Luomala), hyvän sydämen ja rajattoman anteeksiannon ruumiillistuma. Valitse ja tyydy valintaasi, on ohjenuorana hänen elämänsä virrassa. Kun koti kasvaa vankilaksi, löytyy elämän tarkoitus lapsista. Ainoa ihminen jonka lämpöön turvata on hänen isänsä Evert ( Timo Koivu ), joka kuitenkin kuolee. Mutta unenomaisesti isä palaa hänen luokseen, ja lohdullinen yhteys säilyy kuolemankin rajan yli. Nuo kohtaamiset näytelmässä ovat hienosti toteutettuja. Luomala ja Koivu ovatkin esityksen tärkeitä voimia.

Lean puoliso Eero (Sauli Isokoski) on hallitun hillitty, päämäärätietoinen, häikäilemätön ihminen. Oman etunsa nimissä, ja toisaalta oman pimeän puolensa uhrina, hän on valmis tekemään pahaa, aina vain lisää pahaa, kuin odottaen että jossain raja tulisi vastaan. Vaimon ylitsevuotava sydämen hyvyys paitsi vahingoittaa häntä itseään, toimii myös sairaasti väkivaltaisen puolisonsa yllykkeenä. Isokosken upeaa äänenkäyttöä on kiitettävä, koska tilassa yleisesti ottaen näyttelijöiden repliikkejä katosi kulisseisin.

Kun rakastava äiti opettaa lapsilleen anteeksiantoa ja vaikenemisen taitoa, ja toisaalla isä antaa väkivallan ja vihan kasvot, miten kaoottinen lapsen maailman silloin täytyykään olla. Tätä tunnetta välittää pariskunnan esikoispoika Poju (Lauri Koskela). Pienten lasten osaa täyttävät nuket. Suureksi yllätykseksi nuket onnistuvat vakuuttavasti kuvaamaan lasten läsnäoloa. Muissa Lean elämää sivuavien ihmisten rooleissa ovat Pirjo Mikkola, Marja-Liisa Granberg, Harri Kaltiala, Niina Koskela ja Eija Uusivirta.

Timi Löijan ja työryhmän toteuttaman lavastuksen puhdaslinjaisuus on paikallaan, ja valkoinen väri omiaan tukemaan aihetta. Eräs oiva kapistus näyttämöllä sisältää monta ulottuvuutta, nimittäin akvaario. Sen symbolinen arvo perheväkivaltaa käsiteltäessä on suuri, ja sitä myös hyödynnettiin. Valaistuksella onnistuttiin luomaan tunnelmia ja tunteita. Kokonaisuutta ajatellessani jään kuitenkin kaipaamaan vahvempaa, voimaan ja syvyyteen luotaavaa tulkintaa. Mielestäni nykyisin turhaan varotaan kivun nostamista katsojan mieleen, kysehän on kuitenkin vain hetken pysähtymisestä kulloisenkin aiheen äärelle.