KOKKOLA

Sinä elävä. Ohjaus ja käsikirjoitus Roy Andersson. Kuvaus Gustav Danielsson. 92 min. K11. Tuotanto Roy Andersson Filmproduktion 2007. Bio Rex 2.

Maaliskuussa 65 vuotta täyttävä ruotsalaisohjaaja Roy Andersson on omintakeinen ja jopa nerokas elokuvantekijä. Monet tuntevat hänet kuitenkin parhaiten Arlalle, Felix-ketsupille ja Ruotsin postille tehdyistä, vahvoilla ideoilla ja visuaalisuudella ladatuista tv-mainoksista.

Nuorempana Andersson loi unohtumattoman teiniromanssifilmin Eräs rakkaustarina (1970), jonka suloa ja kirpaisevuutta vain lisäsi Anderssonin armoton suhtautuminen ruotsalaisen keskiluokan charmittomaan hilpeyteen. Jos Eräs rakkaustarina vielä oli helposti lähestyttävä ja realistinen kuvaus, Anderssonin myöhemmistä elokuvista tuli vertauskuvallisuudessaan ja tinkimättömyydessään vuosi vuodelta haasteellisempia yleisölle.

Cannesissakin palkittu ”filmiruno” Toisen kerroksen lauluja (2000) meni tyylittelyssään pisimmälle. Sinä elävä jatkaa linjaa pienimuotoisemmin. Pysähtyneiden otosten ankara muoto ja sisältö antavat uutuudessa enemmän tilaa huumorille.

Ensimmäisessä otoksessa mies herää nähtyään unta pommikoneista. Seuraava kohtaus esittelee puistonpenkillä valittavan naisen, joka pukee kohtalonsa lauluksi nokkelin ja sattuvin riimein. Mutta Sinä elävä taitaa sittenkin olla Toisen kerroksen lauluja armollisempi vain Roy Anderssonin itselleen useammin sallimassa naurussa.

Elokuvan motto lainaa Goethen runoa, jossa kehotetaan eläviä nauttimaan lämpöisestä vuoteestaan, ennen kuin Lethe-joen jääkylmä vesi pääsee karkaavia jalkoja nuolemaan. Kun kreikan Lethe merkitsee kadotusta ja unohdusta, katsojan on syytä ottaa Anderssonin varoituksesta vaarin.

Elokuva koostuu kohtauksista, jotka löyhemmin tai kiinteämmin liittyvät toisiinsa. Henkilöt tuntuvat olevan kukin tavallaan onnettomia, mutta elämässä kiinni sinnitteleviä. Esiintyjien vaikuttava ulkokuori on yhtä kulunut ja nuhruinen kuin heidän nuhjuiset asumuksensa, työpaikkansa ja kapakkansa.

Yksi tilanne johtaa toiseen kuin sisäkkäin pakatut kiinalaiset laatikot. Anderssonin syvätarkat ja millilleen suunnitellut kuvat ovat patinoidulta arkkitehtuuriltaan silmää kiehtovia. Samaa tarkkailevaa seisahtuneisuutta voi nähdä klassisissa japanilaiselokuvissa ja Bressonilla. Melankolinen huumori tuo mieleen kuitenkin enemmän Aki Kaurismäen Suomen, jonka aika on jättänyt, tai Tatin visuaalisesti hallitut asetelmat.

Kuvat, joissa ei tuntuisi tapahtuvan paljon mitään, ja joissa kamera liikkuu lähes huomaamattomasti vain syvyyssuunnassa, ovat eläviä ja elokuvallisia. Niukkuuden estetiikka saa pienetkin muutokset tuntumaan tyrmääviltä. Kuvan reunoilla tapahtuu yhtä tärkeätä kuin sen keskellä.

Eräässä rakkaustarinassa pilkattiin ruotsalaisten rapujuhlia. Sinä elävässä kohteena on herrasväen ravintolarituaali, jonka Andersson on rakentanut kuin musiikkivideon. Kohtaus huipentuu ”Johanilta” tulevaan puheluun. On kuvaava, että poikaa ei nähdä kuin aivan elokuvan alussa, ohimennen baaritiskillä.

Andersson tuntuu armottomassa leikillisyydessään surrealistien sukulaiselta. Jotain samaa löytyy Buñuelin porvaristokuvauksissa. Rollaattoria kadulla työntävässä vanhuksessa, joka ei huomaa perässään vetämänsä koiran takertuneen liekaansa, on jotain samaa kuin Andalusialaisen koiran keskushenkilössä, jonka taakkana ovat aasit, papit ja pianot.

Lopussa kaikki henkilöhahmot kääntyvät tuijottamaan taivaalle. Katsoja odottaa, jätetäänkö jotain vain mielikuvituksemme varaan. Mutta loogisesti ja tyylikkäästi Andersson onnistuu päättämään elokuvansa uskollisena sille valitsemalleen motolle.

Eräs kerrotuista unista voi olla Anderssonin oma. Mies on tylsissä sukujuhlissa ja päättää viihdyttää pöytäliinatempulla. Arvokalustot tuusaantuvat lattialle, kun liinan alta paljastuu pöydän kiiltävään pintaan maalattu hakaristi. Viihdyttäjästä totuudenpaljastajaksi muuttunut taiteilija passitetaan sähkötuoliin. Toimitusta seuraava yleisö on varannut mukaan popcornit kuin elokuviin ainakin.

Painajaisten ohella Andersson räväyttää eteemme onnellisempia näkyjä, kuin sanoakseen, että valinta on meidän. Kauneimmassa nuoret viettävät häitä liikkuvassa vaunussa ja kaikki saapuvat asemalle onnea toivottamaan. Ellei kyseessä ole se sama raitiovaunu, joka nähtiin jo aiemmin ja jonka pääteasemana oli Lethe, unohdus?