Jussi KareinenTAMPERE (KP)
Kohti kylmempää on Leea Klemolan luoman arktisen trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Kokkola sai kantaesityksensä Tampereen Teatterissa 2004. Kokkola oli vuoden teatteritapaus ja se valittiin mm. Suomen Teatteriliiton vuoden näytelmäksi. Harvoin on suomalainen keskikokoinen rannikkokaupunki saanut niin paljon ilmaista julkisuutta kuin Kokkola nimikkonäytelmässään.
Perjantaina ensi-iltansa saaneessa trilogian toisessa osassa on siirrytty ilmastonmuutoksen vuoksi paljon pohjoisemmaksi aina Grönlantiin saakka. Kokkolaan ei ole paluuta, koska näytelmän päähenkilö Piano Larsson (Klaus Klemola) on saanut lähestymiskiellon (!) entiseen kotikaupunkiinsa. Kokkolaa näytelmässä edustaa Keski-Pohjanmaan murteelle kirjoitettu dialogi. Leea ja Klaus Klemolan teksti on kuvia kumartamatonta ja täydellisen epäkorrektia. Se sopii Kohti Kylmempää -näytelmän karuun jäätikkömaisemaan. Luihin ja ytimiin tunkeva kylmyys tuottaa ankaraa ilmaisua.
Leea Klemolan ohjaus on linjassa sisällön kanssa. Henkilöhahmot ovat enimmäkseen tyypiteltyjä kulmikkaita persoonia. Klemolan näyttämökieli on groteskia liioittelua jossa reaalimaailma ja fantasia välillä sekoittuvat riemastuttavasti toisiinsa. Tästä mainio esimerkki ovat inhimillisiä piirteitä omaavat ja ihmisten kanssa kommunikoivat retkikunnan grönlanninkoirat. Eikä Heikki Kinnusen esittämän Marja-Tertun lento kuuhun tässä tarinassa tunnu ollenkaan oudolta.
Koko työryhmä on valitun tekemisen takana, ja aksentit pysyvät ihailtavasti kohdallaan. Roolitöistä kannattaa mainita Markku Eskelisen työ viettiensä riivaamana ja neuroottisena Vili-koirana, sekä Elsa Saision rujo Eva Needendahl -hahmo, jossa Saisio näyttää muuntautumiskykynsä.
Lavastaja Erkki Saarainen on luonut TT:n arvokkuutta huokuvalle päänäyttämölle huikean jäätikkömaiseman jossa jopa railon halkeaminen saadaan näyttämään todelliselta. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on samaa maata. Katsomossa tulee tunne, että jääkarhun nahasta tehdyt housut ovat se ainoa asuste jolla noilla leveysasteilla pärjää. Hannu Naamangan ja ja Raimo Salmen valosuunnittelun helmi on kuun pinnan valaiseminen punaisella!
Kohti kylmempää on sisällön ja tekemisin tavan suhteen suoraa jatkoa Kokkola -näytelmälle. Onko se teatteriesityksenä oleellisesti erilainen, teemoiltaan asioihin syvemmälle menevä itsenäinen jatko-osa, onkin jo hankalampi kysymys. Sen voi nähdä ilmastopoliittisena kannanottona jossa ihmiset ovat pakotettuja muuttamaan yhä kauemmas pohjoiseen ikiroudan maahan, joka sekin on sulamassa. Näytelmän neandertal-perheen kautta tarinaa voi tulkita osana ihmisen evoluutiota. Odottaako meitä uusi jääkausi jossa vain suuremman lihasmassan omaava homo sapiensin edeltäjä voi selviytyä?
Kohti kylmempää on tarina myös rakkauden kaipuusta ja sen vastaanottamisen vaikeudesta. Miksi se on niin vaikeaa? Tietoisella tasolla en näitä teemoja huomannut esityksen päätyttyä juuri pohtivani. Mutta jollain kiehtovalla tavalla Klemolan luoma maailma jäi ajatuksiin ja uniin. Se on aina hyvä merkki.