Mårten Westö: Eräänlaista lämpöä. Alkuteos En sorts värme. Suomentanut Markku Mannila. Otava 2007. 142 s.

Sitä on kai vain ihminen, miettii entinen koulukiusaaja samannimisessä novellissa. Samaa pohdiskelee lukija kahlatessaan läpi Mårten Westön surumielisiä elämänpaloja. Niiden hahmot ovat nimittäin miltei järjestään tunteidensa tai olosuhteiden vietävissä. Silti he ovat heikkoudessaankin (tai ehkä juuri siksi) vain inhimillisiä.

”Monet olisivat heikkoja, jos vain uskaltaisivat.”

Westön novelleja yhdistää ajaton aihe, rakkauden ja lämmön kaipuu. Myös sukupuolisuus tulee monin paikoin esille, nimenomaan isyyden ja miehen paikan kautta. Mies jättää uransa, ryhtyy koti-isäksi ja tuntee kollektiivista huonoa omatuntoa kaikkien kapakassa luuhaavien isien puolesta. Äiti unohtaa oman elämänsä omistautuessaan vain lapselleen ja syrjäyttää isän perheen arjesta. Kertomuksista löytyy silti myös niitä perinteisiä, surullisen kuuluisia naisenhakkaajia.

Välillä Westö heittäytyy hyvinkin dramaattiseksi. Draama on kuitenkin erittäin taitavasti rakennettua ja hyvässä mielessä piinaavaa. Tekstiin on harkiten upotettu teräviä havaintoja ja ajatusten ituja. Kirjasta saakin eniten irti, kun viettää hetken keskittyen rivien välistä tulviviin tunteisiin ja niiden herättämiin ajatuksiin.

Eräänlaista lämpöä on Westön ensimmäinen proosateos, ja runollinen kielenkäyttö pyrkii jatkuvasti pintaan. Pitkät, huohottavat lauseet pilkkumerineen yhdistyvät napakoihin tokaisuihin ja huudahduksiin. Eräänlaista runoutta, voisi sanoa. On lukijasta kiinni, kokeeko lyyrisyyden taiteellisena vai häiritsevänä: ensilukemalta teksti jää hieman sekavaksi.

Tarinat eivät ole synkkyydessään suorastaan sysimustia, vaan pikemminkin harmaan melankolisia. Novellien loput ovat avonaisia ja pahaenteisiäkin. Rivien välistä voi löytää silti myös sitä lämpöä, johon kirjan nimi viittaa. Väkivaltaista miestään karkuun lähtenyt nainen pääsee vihdoin samoille taajuuksille tyttärensä kanssa. Vaikka rakkaus on sammunut, voi sentään tarttua sen muistoon.

Vastuuttomimmallakin meistä on vielä mahdollisuus kuunnella parempaa minäänsä. Käytämmekö tämän mahdollisuuden, siinä riittänee itse kullekin pohdittavaa.