Jusa PeltoniemiAntti Tuuri: Kylmien kyytmies. Romaani, 278 s. Otava 2007.
Voi harmin paikka! Juuri kun olin keksinyt, että Antti Tuurin uutuuden päähenkilö ja kertoja tuo mieleen Pyhän Fransiskuksen (1181-1226), minun piti googlettaa esiin Helsingin Sanomien kriitikon jo todenneen saman asian. Joka tapauksessa sitä julistaa jo romaanin lopetus: ”--- mutta tiesin auringon aamulla taas nousevan ja valaisevan pimeimmätkin sopet.” Tarkemmin ajatellen en tiedä, onko Jussi Ketola sittenkään erityisen eläinrakas vai olivatko isäntämiehet vain kerta kaikkiaan noin hyviä ystäviä hevostensa kanssa sata vuotta sitten? Fransiskus Assisilaisen kerrotaan saaneen aikaan sovinnon sudenkin kanssa.
Kylmien kyytimies-romaanin päähenkilö on nimeltään Jussi Ketola, joka oli pääosassa jo Taivaanraapijat -romaanissa (2005). Kokkolalaiset muistanevat lähes saman nimisen kaupunginteatterissa esitetyn Tuurin näytelmän Taivaan raapija 1980-luvun lopulta. Minua viehättää Tuurin tuotannossa oleva kirjailijan ja lukijan yhteinen mahdollisuus päivittää samoja tarinoita, aiheita ja henkilöitä vuosikymmenten välimatkalla. Lyriikassa tällainen päällekirjoitus on tavallisempaa kuin proosassa, ja ehkä toisteisuudessa on Tuurin runous.
Tuurin romaani vuodesta 1918 ei kuitenkaan ole sotaromaani lajityypin normaalissa merkityksessä, koska se ei niinkään sisällä actionia ja ainoassa kunnon tappokohtauksessa kohteena on hevonen. Sen sijaan Tuuri kirjoittaa lähes koko ajan sitä, mitä sotakentille jää taiston tauottua: ruumiita, räntää ja ränsistymistä, ruumiinhajua, joka tarttuu kertojasta lukijaankin. Aina ei tiedä, onko Jussin ajatuksissa ironiaa vai vain nihilismiä ja arvottomuutta.
Muistelen, että kun Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle ilmestyi 1993, Tuurikin saattoi käyttää jossakin sanasen sitä näkemystä vastaan, etteivätkö Suomea vapauttamaan lähteneet valkoiset pohjalaiset olisi tienneet, että heitä vastassa olisi myös suomalaisia punaisia, eikä pelkästään venäläisiä. Tuuri kirjoittaa auki nytkin, että pohjalaisia ei huijattu – mutta esittää samalla, että kaikki eivät olleet hirmuisuuksissa mukana vapaaehtoisesti, vaan aseella uhattuna. (Yksittäistä kirjaa yleisemminkin vaikuttaa siltä, että fiktion suhde vuoteen 1918 on tällä hetkellä hedelmällinen. Asiat eivät ole joko-tai, vaan pikemminkin sekä-että.)
Kylmien kyytimies, kuten muutama edeltäjänsäkin, näyttää joidenkin mielestä olevan liian mones Tuurin romaani. Ikään kuin Tuuri ei voisi enää, taas tai vielä kilpailla itsensä kanssa julkaistuaan 43. proosateoksensa. Häntä on syytetty siitä, ettei hänellä olisi enää sanottavaa, ja että hänen kielensä on manerisoitunut. Ei pidä paikkaansa. Mikään Tuurin aiempi kirja ei ole tuonut minun mieleeni Francisco de Goyan (1746-1828) Sodan kauhuja, ja Tuurin lause on kuin kauniisti vannesahalla latvasta päin sahattua lautaa, ikivanhasta honkapuusta ja sydänpuoli ulospäin.