Heikki Ylikangas: Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944, Otava 2007 336 s.

Sotahistorian tutkijat ovat ottaneet viime aikoina tehtäväkseen pöllyttää vanhoja käsityksiä sotiemme vaiheista. Näin tekee myös Heikki Ylikangas uusimmassa teoksessaan Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa.

Emeritusprofessori esittää tutkimustuloksensa vakuuttavasti. Monia kiviä käännetään ja niiden alta paljastuu asioita, joista kaikki eivät ole miellyttäviä eikä niitä ole kaivettu ennen esille ainakaan julkisesti.

Toisaalta Heikki Ylikangas hautaa huhut Huhtiniemen tapauksesta. Hänen mukaansa Lappeenrannassa ei ollut salaista kenttäoikeutta eikä siten joukkohautojakaan voi löytyä. Siellä oli vain HTK, huoltotäydennyskeskus, johon karkureita tosin koottiin, mutta heidät piti lähettää sieltä takaisin joukko-osastoonsa. Tuomiovaltaa HTK:lla ei ollut.

Mutta. Heikki Ylikangas nostaa syyttävän sormensa kohden silloista sodanjohtoa. Jos totuus olisi aikanaan paljastettu kaikkine ulottuvuuksineen, ei Huhtiniemessä tarvitsisi kaivaa luita eikä seuloa hiekkaa, siitä huolimatta, että professorin mukaan aineisto niukkenee sitä mukaa, mitä lähemmäksi arkoja kysymyksiä ja sodan ratkaisuja tullaan. Hän toivookin, että perustettaisiin julkisin varoin rahoitettu projekti asiaa tutkimaan. Kun vastuu jakautuisi useamman tutkijan osalle, ei odotettavissa olevan negatiivisen kritiikin paino jäisi yhden kirjoittajan harteille.

Heikki Ylikankaan kirja keskittyy käsittelemään Kannaksen suurtaistelua 1944 ja sen seurauksia. Rintama oli todella vaarassa romahtaa, kun Neuvostoliitto jyräsi väellä ja voimalla läpi Kannaksen puolustuksen 10.6. – 12.7. Tutkimusten mukaan sodanjohto aikaili, ei ollut selvillä tilanteen vakavuudesta, ei jakanut uusia panssarintorjunta-aseita eikä kouluttanut miehiä ampumaan niillä. Venäläisten murskaava ylivoima sai rivit sekasorron valtaan. Mannerheim kommentoi tilannetta 15. kesäkuuta, että koko sotilaallinen asema natisee liitoksissaan. Mutta jo19.6. ylipäällikkö ilmoitti yllättäen, että tilanne oli vakiintumassa.

Kirjan mukaan syyt mielialan muutokseen ovat yhä hämärän peitossa. Saksalle lähetetty avunpyyntö saattoi vaikuttaa ja vihollisen tekemät strategiset virheet, joista ratkaisevin oli se, ettei hyökkääjä pysäyttänyt riittävän tehokkaasti Aunuksesta saapuvia suomalaisia apujoukkoja. Tai ehkä se haali jo omia joukkojaan Valko-Venäjälle aloittamaansa suurhyökkäystä varten.

Viipuri menetettiin lähes taisteluitta. Sen jälkeen kokonaisia rykmenttejä harhaili metsissä ja pakoteillä. Paniikki tarttui ja vei mennessään miehiä kuin hyökyaalto. Enimmillään kolmannes joukoista oli harhateillä. Suurin osa näistä oli hermonsa menettäneitä miehiä. Mutta sotajohdolle pahimpia olivat punaisen taustan omaavat agitaattorit, jotka oli otettu joukkoihin huolimatta siitä, että eivät olleet talvisotaan kelvanneet.

Karkureiden ja joukkopaon pysäyttämiseksi piti ottaa käyttöön järeät keinot. Linjojen taakse järjestettiin kaksi tihein silmukoin varustettua sotapoliisien ja sotilaiden ketjua. Ne pidättivät Kannaksella suurhyökkäyksen aikana yli 20000 miestä. Karkureita heistä oli noin 8000. Sotajohto totesi, että talvisodan hengestä ei ollut enää kuin rippeet jäljellä.

20. kesäkuuta päämaja antoi Heinrichsin allekirjoittaman käskyn, joka mahdollisti aseelliset pakkokeinot karkuruuden lopettamiseksi. Kenttä- ja pikaoikeudenkäyntien lisäksi käsky antoi esimiehelle valtuuden tai jopa velvollisuuden tarvittaessa turvautua aseeseen karkuruustapauksissa.

Tätä katkeraa hiekkaa kansakunta Ylikankaan mukaan joutuu seulomaan yhä.

Käytännössä käskyn toteuttaminen romahti perustason upseerien kontolle, vaikka karkurilla oli kaksi muutakin mahdollisuutta tulla ammutuksi: pikaoikeudenkäynnin päätöksellä tai henkilöstötäydennyskeskusten upseerin toimesta sen jälkeen, kun karkuri oli kahdesti kieltäytynyt kehotuksesta palata rintamalle. Juuri rintamajoukkojen takana Ylikankaan mukaan saattoi tapahtua useita surmatöitä, jotka olivat lakien ulkopuolella, käytännössä murhia. Henkensä käskyn perusteella menettäneistä oli ilmoitettava välittömästi yksikköihin, mutta kaikki salaiset tuomiot eivät päätyneet arkistoihin, koska paperit määrättiin poltettaviksi heti, kun ne oli miehille luettu. Pelotteluvaikutus oli saavutettu, mutta moraalista vastuuta oli vaikeampi ottaa.

Ajan mittaan Heinrichsin käskyn seuraukset koettiin ongelmallisiksi, ja eduskunta sääti kiireessä lain, joka astui voimaan 4. heinäkuuta. Tämän jälkeen teloitukset lisääntyivät huomattavasti, vaikka sotilaallinen tilanne oli jo vakiintunut ja karkuruus vähentynyt. Ylikankaan mukaan tämä selittyy sillä, että monet aiemmat tuomiot kirjattiin tehdyiksi vasta lain hyväksymisen jälkeen.

Asiakirjat kertovat kenttäoikeuden langettaneen 47 kuolemantuomiota. Lisäksi 11 ammuttiin ilman virallista tuomiota. Mutta hurjimmissa huhuissa väitetään jopa 600 karkuria tulleen ammutuiksi. Emeritusprofessori on varovaisempi arviossaan. Silti hänen väitteensä, 250 omien teloittamaa, tuntuu uskomattomalta. Virallisesti tuomittujen joukossa oli todistettavasti paljon hermonsa menettäneitä kuten Väinö Pihlajamaa Vetelistä. Kannuslainen Olavi Nikunen ja kalajokinen Elias Tolonen kokivat saman kohtalon syistä, joita asiakirjoista voi vain arvailla.

Romahtaako rintama? on merkittävä teos. Todennäköisesti se jakaa lukijat kahteen leiriin, mutta ei jätä ketään kylmäksi.