Empatian psyykkiset ilmenemismuodot jaetaan affektiivisiin (tunnepohjaisiin) eli kykyä asettua potilaan asemaan ja aistia hänen tunnereaktioitaan ja kognitiivisiin (tietoisiin) eli kykyä tunnistaa potilaan tunnereaktiot ja tarkastella niitä tietoisesti, joskus etäisyyttäkin ottaen. Kinesteettisesti empatia ilmenee tiedostamattomana tai tiedostettuna potilaan eleiden ja liikkeiden jäljittelynä, mikä parantaa potilaan luottamusta: puhutaan ruumiin kielestä. Fysiologiset empatian ilmenemismuodot ovat elimistön reaktioita toisen tunteisiin, kuten sydämen sykkeen kiihtyminen, punastuminen tai hikoilu.

Empatian kyky edellyttää hyvää itsetuntemusta ja itsetuntoa, jotka kehittyvät varhaislapsuudessa sosiaalisten kokemusten kautta. Jos lapsen ensi hymyyn reagoidaan hymyllä ja lepertelyllä, ihmisen taimi saa positiivista palautetta olemassaolonsa merkitykselle ja itsetunto kasvaa.

Jos äiti ei masennuksensa takia hymyile vastaan, lapsen itsetunto saa kolauksen, tai jos äiti nauraa ja itkee vaikkapa päihteidenkäytön takia "väärässä kohtaa", lapsi hämmentyy eikä opi luottamaan ympäristön sanattomiin viesteihin ja omaan kykyynsä niiden tulkinnassa. Tarvitsemme varhaislapsuudessa havaintoja kehostamme, koskettelua, hieromista, sylissä pitoa oppiaksemme tuntemaan kehomme, saadaksemme ehyen ruumiinkuvan, jossa tunnemme olomme kotoisaksi. Tunne-elämämme tarvitsee havaintoja läheistemme reaktioista meihin, peilausta, jotta opimme tunnistamaan luonteenpiirteemme, ymmärtämään tunnereaktioitamme ja kehittämään käytöstämme sosiaalisen ympäristön normien mukaisiksi. Pikkulapsi katsoo lattialle tuiskahdettuaan puoli sekuntia kysyvästi äitiinsä, olisiko itkun paikka. Itkulla saa lohtua ja halauksia, itsetunto vahvistuu, ja ei kun menoksi taas.

Kuten fyysinen kunto rapistuu ilman harjoitusta, tarvitsee myös tunne-elämä jatkuvaa peilausta, olemmeko edelleen olemassaolomme arvoisia? Kaipaamme kiitosta työelämässä, harrastuksissa ja perhe-elämässä. Positiivinen palaute on itsetunnon ravintoa.

Sairaus tai tapaturma kolhii aina myös itsetuntoa. Ruumiinkuvamme ei vastaa enää totuttua. Nivelet jäykistyvät, liikkeet hidastuvat, kahvi läikkyy. Muutoksiin sopeutuminen vaatii energiaa ja sinä aikana olemme haavoittuvaisempia, helposti ärtyviä ja kaipaamme hyväksyntää enemmän kuin ennen. Jos ruhjotut kasvot herättävät inhoa paitsi omassa peilissä, myös kadulla vastaantulijoissa tai kaupan kassalla, lähtee negatiivinen noidankehä helposti pyörimään. Jos aviopuoliso ei uskalla koskea jäljelle jätettyyn rintaan tai kavahtaa halatessa rasahtavaa avannepussia, ei ihme, jos parisuhde alkaa viiletä. Jos stressiloman jälkeen työhön palaava työntekijä kohtaa loman aikana kertyneiden rästien lisäksi työtovereiden kateuden, on burn outin uusiutuminen todennäköistä. Jos itsetunto on vahva ja lähipiiristä saa vammaisenakin tukea ja hyväksyntää on tilanne parempi.

Hoitohenkilökunta voi tehdä käytöksellään paljon hyvää – myös pahaa – potilaan itsetunnolle ja sosiaaliselle toimintakyvylle. Jos lääkäri kierrolla tarkastelee vain diabeetikkovanhuksen mustuvaa varvasta, tulkitsee potilas helposti, että hänellä itsellään ei ole väliä, ja alkaa laiminlyödä omaa osuuttaan hoidossa. Jos lääkäri näkee potilaansa kokonaisena, jos kohta piankin jalattomana ihmisenä, jolla on arvokasta elämänviisautta, on potilaan omahoidolle parempi tilaus. Meillä on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, etenkin maatessamme oudossa kammarissa, oudoksi muuttuneen kehomme sisällä.

Vertailevia tutkimuksia empatian vaikutuksesta hoitotuloksiin on tehty vähän. Empatiakykyä on luultu muuttumattomaksi luonteenpiirteeksi. Mittaamiseeen ei ole ollut luotettavia keinoja ja tieteellisen koulutuksen saanutta lääkärikuntaa on kiinnostanut vain hoidon kovat arvot. Empatia on rinnastettu myös plaseboon, lumevaikutukseen. Se vain sotkee hienojen lääketutkimusten tuloksia. Eläintieteen puolella on tiedetty jo Kondrad Lorenzin ajoista lähtien emon hoivan merkitys poikasten kasvulle ja kehitykselle, jopa henkiinjäämiselle, riippumatta ravinnon saannista tai hygienian tasosta.

Vasta viime vuosina, kun mm. PET -kuvauksella voidaan jo tunne-elämääkin, empatiaa nähdä ja mitata, on tilanne muuttunut.

Empatian taitoa on myös opittu kehittämään ohjatulla harjoittelulla, medidraamalla ja psykodraamalla. Tuskaisiin tutkimuksiin tai hoitoihin lähetetyt potilaat ovat kautta aikojen toivoneet, että lääkäriksi opettelevat kävisivät itse läpi nuo kauheudet. Empatiataidoiltaan paremmat lääkärit ovat aina olleet suositumpia ja heistä tehdään vähemmän valituksia, vaikka objektiivinen työn jälki olisi huonompi kuin pätevän, mutta kylmäkiskoisen kollegan.

Harmi vain, että maailmallistuvan yhteiskuntamme oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee. Yhtäältä vammaisuuden stigmaa pyritään vähentämään tuomalla vammaiset lapset yhteisiin päiväkoteihin ja kouluihin, heitä kuntoutetaan kustannuksia säästämättä samalla, kun "terveiltä" vaaditaan aina parempia suorituksia kotona, koulussa ja työssä. Vaikka yritysjohtajia koulutetaan henkilöjohtamiseen ja pehmeisiin arvoihin, luemme päivittäin työväestön itsetuntoa kaivelevia uutisia, miten kiinalaiset elektroniikkatyöntekijät ja intialaiset insinöörit ovat suomalaisia näppärämpiä ja innovatiivisempia ja tekevät saman työn kymmenesosalla meikäläisistä palkoista.

Ei ihme, että "F-lomat" (Luokka F = mielenterveyden häiriöt kansainvälisessä tautiluokituksessa) ovat räjähtämässä käsiin. Usein kyseessä on ihminen, jonka itsetunto on ennestään hauras. Vakituiseksi luultu työpaikka liukenee alta, tupaan muuttanut puute ajaa rakkauden pihalle, yhteiskunnan tuella hankittu uusikaan ammatti ei takaa pysyvää työtä. Ja sitten tulee jokin sairaus tai vamma, mitä vakuutuslaitoksen lääkäri pitää liian vähäpätöisenä eläkeperusteeksi. Henkinen selkäranka on poikki, paluuta työelämään ei ole. Jos lannerangan magneettikuvia tutkaileva ortopedi vielä epäilee vian olevan korvien välissä, on miehemme seuraavalla kauppalistalla nippu hamppuköyttä, ellei joku laupias samarialainen ohjaa häntä psykiatrin puheille – itkemään yhdessä maailman pahuutta. Näitä kertomuksia luen Kelan ruudulta päivittäin…

Hyvää ei tiedä nykyinen terveydenhuoltoonkin pesiytynyt tehokkuusajattelu, ehkäisevän työn karsiminen resurssipulan nimissä, omaisten käyttäminen hoitotyön apuna, kun päteviä työntekijöitä ei ole vara palkata, lääkäripalveluiden kokonaan ulkoistaminen, kun viimeinenkin vakituinen viranhaltija siirtyy keikkafirmaan paremmalle palkalle. Mahtaako keikkalääkärille kehittyä niin hyvää ihmistuntemusta ja vuorovaikutustaitoja kuin pitkään vakituisessa virassa olevalle.

Tarvitaanko kvantitatiivista tutkimusta osoittamaan, mikä merkitys hoivalla on monen pitkäaikaissairauden hoidon tulokselle ja ennusteelle, jolloin voidaan puhua samaa kieltä ekonomistien kanssa? Vai saadaanko muuten kuuluville vox humana, ihmisen ääni, jota arkkiatri Risto Pelkonen peräänkuulutti Lääkärilehden pääkirjoituksessa uuden vuoden kynnyksellä?

Ollaan ihmisiksi!

Kirjoittaja on Kelan asiantuntijalääkäri, tutkija, praktikus